Hereditary – Pahan perintö

GENRE ENSI-ILTA 20.06.2018 TÄHDET

Tyylitajuisen ensikertalaisen esikoispitkä muuttuu loppua kohti tutumman oloiseksi kauhuiluksi, mutta kokonaisuutena Hereditary – Pahan perintö on pitkästä aikaa häiriinnyttävin ja pelottavin Rosemaryn painajainen -variointi.

Hereditary – Pahan perintö on nuoren Ari Asterin ensimmäinen koko illan elokuva, mutta hän on 2010-luvun aikana ehtinyt tehdä puolentusinaa lyhytelokuvaa. Jo niissä hän osoittaa ettei pelkää häiriinnyttäviä, jopa kipeitä aiheita. Mutkikkaat, sairaskertomuksen oloiset perhesuhteet, joissa rakkaus ei erotu omistushalusta, ovat myös yhteistä niille ja esikoispitkälle. Selvää on myös Asterin omaperäinen tyylitaju.

Jo alkuun on selvää, ettei kaikki ole hyvin Grahamin perheessä. Se ei johdu vain siitä, että perhe on valmistautumassa isoäidin hautajaisiin, eikä siitä, että poika on tulossa murrosikään eikä edes siitä, että tämän pikkusiskolla on erityistarpeita. Perheen taloa on vaikea erottaa äidin tekemistä pikkutarkoista pienoismalleista, joita hän valmistaa lähitulevaisuudessa odottavaa näyttelyä varten.

On kuin jokainen perheenjäsen eläisi omassa pienoismallimaailmassaan saamatta kunnolla kosketusta toisiin. Milly Shapiron esittämän Charlie-tytön tapauksessa sen pystyisi selittämään tämän terveydentilalla. Toisaalta hänen taipumuksensa piirtää outoja kuvia ja askarrella vääristyneitä ihmishahmoja tuntuu joltain paljon pahaenteisemmältä.

Käytännössä perheen kyvyttömyys oikeaan yhteyteen tuntuu keskittyvän Toni Colletten näyttelemään Annie-äitiin. Pikku hiljaa elokuva paljastaa, että äidin ja isoäidin välit eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Annie tuntee syyllisyyttä siitä, että hän ei sen vuoksi pysty tuntemaan sellaisia tunteita kuin hänestä tuntuu että hänen pitäisi tuntea. Ei äitinsä poismenoa kohtaan eikä perheenjäseniään. Hänen yrityksensä kontaktiin ja miltä hänen aikeensa muiden silmissä näyttävät, ovat yhä enenevässä määrin ristiriidassa keskenään.

Katsojalla on jo valmiiksi epämääräisen levoton olo, kun elokuvan alkupuoliskon äkkikäänne iskee ilmat pihalle. Tällöin keskiöön nousee aikaisemmin hieman muiden varjoon jäänyt Peter-teini. Häntä näyttelevä nuori Alex Wolff saa suorituksellaan empaattisen katsojan tuntemaan hahmon tuskan elokuvan loppuun asti ja pitkälle sen ylikin. On vaikea kuvitella, että viimeksi hänet on nähty meillä hömpässä Jumanji: Welcome to the Jungle -seikkailussa.

Loppuelokuva kuvaa perheen lopulliselta tuntuvaa syöksykierrettä kohti tuhoa. Mutta mikä siitä on lopullisesti vastuussa? Onko Annie-äiti kaikkien vastoinkäymistensä musertamana luisumassa mielipuolisuuden valtaan? Onko joku ottanut perheen tähtäimeensä – ja millaisesta ihmisestä tai peräti olennosta silloin puhutaan?

Loppuvaiheissaan elokuva muuttuu tarinnaltaan tutumman oloiseksi kauhuksi, jonka juonikuvio on nähty useampaankin kertaan. Asterin tyylitaju ja groteski kuvasto kuitenkin nostaa sen silloinkin monen muun vastaavan kuvauksen yläpuolelle. Näyttelijäsuoritukset kantavat kautta linjan: Gabriel Byrnen kaiken kärsivä, perheen liimana toimimista yrittävä isä tuskailee yhtä hiljaisesti kuin Colletten hysteria on juuri väärälle puolelle horjahtamisen rajalla.

Elokuva kestää reilut kaksi tuntia, mutta se ei tunnu hetkeäkään liian pitkältä. Se kehittää tarinaansa ja ennen kaikkea tunnelmaansa täydellisesti tekijänsä hallinnassa ja tämän haluamalla piinaavankin verkkaisella tahdilla. Itse asiassa Asterin lyhytelokuvissa on enemmän tapauksia, joissa pieni tiivistäminen tuntuisi hyvältä idealta. Äkkipelästyksestä toiseen kiitämistä, rujoja hirviöitä ja säännöllisiä verisiä murhia kaipaavien tuskin kuitenkaan kannattaa koetella kärsivällisyyttään tämän helmen parissa.

Hereditary – Pahan perintö on pitkästä aikaa kauhuelokuva, joka ei rakenna tunnelmaansa vain äkkipelästyksiin vaan vatsanpohjassa kasvavaan epämiellyttävään jääklönttiin. Elokuvaa katsoessa huomaa epätäydellisten päähenkilöiden voittaneen puolelleen, ja heidän puolestaan pelkää. Samalla Aster on onnistunut luomaan jotain, joka sen lisäksi häiriinnyttää ja pelottaa pelkällä olemassa olollaan.

Mielleyhtymä ei elokuvaa katsoessa heti tule mieleen, mutta jälkikäteen sen aiheita ja kuvamaailmaa miettiessä tulee mieleen sana ”cronenbergmäinen”. Se ei koskaan ole huono asia.