Anatomie de l’enfer. Ranska 2004. Ohjaus ja käsikirjoitus: Catherine Breillat. Tuotanto: Jean-François Lepetit. Pääosissa: Amira Casar ja Rocco Siffredi
Ranskalainen Catherine Breillat tekee elokuvia seksistä, seksuaalisuudesta ja sukupuolten välisestä sodasta vaihtelevalla menestyksellä. Ohjaajan varhaisimpiin kuuluva 36 fillette (1988) kuvasi neitsyyden menetystä provosoivassa tarinassa, jossa vastakkain ovat 14-vuotias tyttö ja 40-vuotias mies. Breillat’n parhaisiin kuuluva Parfait amour! (1996) käänsi ikäasetelman toisin päin ja kertoi itseään kymmenen vuotta nuorempaan mieheen traagisin seurauksin rakastuvasta yksinhuoltajaäidistä.
Kansainvälisen läpimurron Breillat saavutti paljon kohua suorasukaisella seksillään herättäneellä Romancella (1999). Nuoren aikuisen naisen omaa seksuaalisuuttaan ja vinoutunutta rakkaussuhdettaan tutkiva trippi on eräs uuden uuden aallon ranskalaiselokuvan avainteoksista, jonka mittavaan ylösnostamiseen vaikuttivat aikanaan sen jo nykyisin suht mitättömiltä tuntuvat hardcore-osuudet. Tänä päivänähän eksplisiittisen seksin esittäminen eurooppalaisessa taide-elokuvassa on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Siinä missä Romance tuntui ehkä hiukan teennäiseltä, Breillat’n seuraava elokuva Sisarelleni! (2001) oli puolestaan kiinteä, psykologisesti taitava ja yllätyksellinen kuvaus jälleen herkästä aiheesta nimeltä (seksuaalisen) viattomuuden menetys. Eräällä tasolla kyseessä oli jatko ohjaajan esikoispitkälle, 25 vuotta hyllyllä rahoitusongelmien vuoksi maanneelle Une vraie jeune fille’lle (1976/2000), joka näki päivänvalon vasta, kun Breillat pystyi saattamaan elokuvan esityskuntoon Romancesta saamillaan tuloilla.
Kepeimmässä työssään Sex is Comedy (2002) Breillat käsitteli naisen ja miehen välistä seksuaalisuutta sen lavastamisen kautta ja asetti itsensä valokeilaan lavastusprosessin omasta mielestään täydellisenä muotoilijana. Sex is Comedy ei ole missään tapauksessa onnistunut tapaus, mutta silti valovuosien päässä siitä säälittävyydestä, johon seksuaalisten angstien turruttama ohjaaja on nyt päätynyt. Himon anatomia on surkea taiteellinen tyhjiö, jossa tekijällä ei ole enää yksinkertaisesti mitään uutta tai mielenkiintoista sanottavaa ja herättääkin lopputuloksella lähinnä myötähäpeää.
Melkein koko elokuva tapahtuu yhdessä makuuhuoneessa, jonne Amira Casarin tulkitsema itseinhoinen nainen palkkaa Rocco Siffredin esittämän homon katselemaan itseään alastomana. Samalla käydään dialogia sukupuolten välisestä suhteesta ja niiden välille jo lapsuudessa kehittyvästä kuilusta, joka antaa uuden merkityksen termeille teennäinen ja tekotaiteellinen. Breillat’n mukaan mies inhoaa ja vihaa naista, saaden naisen lopulta inhoamaan itseäänkin, ja kuluttaa tämän kaiken sanomiseen lähes 80 minuuttia. En muista kertaakaan koska yhtä lyhyt elokuva olisi tuntunut yhtä pitkältä.
Ohjaajan kirjoittama teksti on itseriittoista ja kritiikittömyyden hämärtämää mössöä, jossa ei ole älyä eikä tunnetta. Jälkimmäisen puuttuminen on raskauttavinta, sillä onnistuessaan se pystyy korvaamaan ensiksimainitun. Himon anatomian dialogi ja monologi elävät kuitenkin surullista tyhjäkäyntiä, jossa omien traumojensa ja pakkomielteisten teemojensa vangiksi joutunut taiteilija lukitsee yleisön samaan autoon, jonne on itse sulkeutunut pakoputkeen liitetyn letkun kera. Lopputuloksena seisoo lopullinen urallinen itsemurha, jos Breillat jatkaa samalla tiellä vielä eteenpäin. Tuomas Riskala