Jos jostain syystä ei voi itse saada biologisia lapsia, ja niitä haluaa, on erittäin hyvänä vaihtoehtona adoptoida. Maailmassa kun riittää ilman omia vanhempiaan eläviä huolenpitoa tarvitsevia lapsia.
Tämän huomaavat Pete (Mark Wahlberg) ja Ellie (Rose Byrne) Wagner, joita on aina pidetty lähipiirissä juuri sellaisina, jotka eivät lapsia tule hankkimaan. Koskaan ei ole ollut, heidän mukaansa, juuri silloin sopiva hetki. Mutta ajatus pienistä jaloista talossa alkaa houkuttaa. Samalla he haluavat tehdä hyvää, ja päättävät turvautua adoptioon.
Elantonsa pariskunta on hankkinut ostamalla huonokuntoisia taloja ja remontoimalla ne mukavaan myyntikuntoon. Amerikassa kutsuvat sitä flippaukseksi. Kiirettä on siis pitänyt, kun käsistään kätevä Pete on paiskinut hommia. Mutta nyt siis olisi lapsen aika. He päätyvät tuleville adoptiovanhemmille järjestettävälle kurssille, jonka aikana kurssilaiset ja sen vetäjät, sosiaalityöntekijät Karen (Octavia Spencer) ja Sharon (Tig Notaro) ystävystyvät. Kurssin jälkeen sama porukka muodostaa vertaistukiryhmän, jossa asioista käsitellään hyvin suorasukaiseen ja hirtehiseenkin tyyliin.
Wagnerit ovat mielestään vielä vähän katselemassa ilman sitoumuksia, kun järjestetään lastenkotilasten ja tulevien adoptiovanhempien yhteinen piknik-tapahtuma, saavat pääparimme huomata, että kaikki haluavat ottaa hoteisiinsa vain pieniä lapsia teini-ikäisten jäädessä käytännössä huutolaislasten osaan. Lyhyt kohtaaminen sanavalmiin ja fiksunoloisen Lyzzyn (Isabella Moner) kanssa muuttaa Wagnereiden mielen. He saavat kuulla, että Lyzzylla on kaksi nuorempaa sisarusta Juan (Gustavo Quiroz) ja Lita (Julianna Gamiz), eikä lasten erottaminen toisistaan ole hyvä ajatus. Niinpä Wagnerit saavat, varoittavien äänenpainojen siivittäminä, itselleen yhden sijaan kolme lasta.
Kuten usein adoptiolasten kanssa käy, joutuvat Pete ja Ellie koville, kun lapset testaavat uusien vanhempiensa sitoutumista heihin. Jatkuva pelko hylätyksi tulemisesta voi vaivata adoptoituja lapsia vielä vuosienkin ajan. Etenkin kun taustalla on lasten biologisen äidin Carlan (Joselin Reyes) rankka huumetausta.
Ennakko-odotukset Instant Familyn suhteen eivät olleet korkeat. Mutta elokuva yllättää positiivisesti käsitellen monisyistä aihettaan jopa epäamerikkalaisen maltillisesti. Onneksi tiedossa ei ole kouhotusta, vouhkaamista ja päätöntä hössötystä puolivillaisen huumorintapaisten sattumusten ryydittäminä. Syynsä tällä lienee se, että elokuva perustuu pitkälti ohjaaja/käsikirjoittaja Sean Andersin omiin kokemuksiin. Juuri siksi hän on osannut käsitellä aihetta sitä kunnioittaen ja osaten nähdä myös sen huumorin, joka saa välillä tummiakin sävyjä.
Ohjaaja Anders tunnetaan enimmäkseen puolivillaisten komedioiden kirjoittajana ja ohjaajana. Mark Wahlbergin kanssa hän on tehnyt aiemmin molemmat Daddy’s Home -elokuvat (2015, 2017). Komedia ei ole herra Wahlbergin ominta alaa, mutta onneksi sille ei ole aivan niin suurta tarvetta tässä elokuvassa. Hieman Anders olisi saanut saksia lopullista teatteriversiota, niin tuotos olisi ollut vielä jäntevämpi.