Väisty, 1960-luvun svengaava Lontoo! Maailmassa ei ole ollut seksuaalisesti vapaantuneempaa paikkaa kuin 1970-luvun Oulu. Ainakin mikäli on uskominen Visa Koiso-Kanttilan Kaiken se kestää -elokuvaa. Tähän asti Koiso-Kanttila on tehnyt lyhyitä ja pitkiä dokumentteja siitä, kuinka vanhemmat siirtävät traumansa seuraaviin sukupolviin. Nyt hän on tehnyt aiheesta ensimmäisen fiktioelokuvansa.
Kaiken se kestää kertoo maailman muuttumisesta niin kaupunkikuvan kuin perhesuhteiden kehityksen kautta. Se avautuu kahden perheen kautta, joita yhdistää toiminta kaupungin rakennussuunnittelussa mutta myös vällyjen välissä tapahtuva lähentyminen. Jostain kumman syystä elokuvaa tunnutaan markkinoitavan aikuisten välisiä ihmissuhteita kuvaavana, aviokriiseistä kertovana draamana, vaikka oikeasti kaikki tärkeä tapahtuu lasten silmin, kummankin perheen esiteini-ikäisen pojan näkökulmasta. On toki ymmärrettävää, että halutaan pelata varman päälle ja hyödyntää Antti Luusuaniemen, Pihla Viitalan ja Malla Malmivaaran kaltaisten ammattilaisten tunnettuutta.
Eikä siinä mitään, he ovat erinomaisia itsekkäinä, halujensa ja odotustensa heitteleminä aikuisina, mutta elokuvan varsinaiset tähdet ovat sen mahtavat lapsinäyttelijät. Perheiden poikia Kaarloa ja Vesaa esittävät Olavi Angervo ja erityisesti käytännössä pääroolin vetävä Vili Saarela ovat suorastaan loistavia.
Vesa ja Kaarlo eivät täysin ymmärrä vanhempiensa hedonismia ja kulissien takaisia räikeän ilmeisiä salaisuuksia. He eivät myöskään täysin hahmota valtasuhteita, joiden taustalla henkilökohtainen kunnianhimo ja ahneus ruokkii tutun naapuruston ja sen asukkaiden – myös läheisten ihmisten, sillä osansa kehityksestä saa myös isovanhempien sukupolvi, joka on kuvitellut jo ansainneensa oikeuden elää loppuelämänsä haluamallaan tavalla – elämät rikki repivää kylmää laskelmointia. Mutta he tietävät mikä on oikein ja väärin.
Vaikka elokuvan kylmäävin hetki koetaan Tomi Enbuskan urallaan ja perheessään itsensä epäonnistuneeksi kokeneen Anteron kautta, nimenomaan lasten asema särkee katsojan sydämen. Omien tunteittensa ja toiveittensa sokaisemille aikuisille he ovat niin näkymättömiä, että koko maailmaa keikauttavista asioista ei muisteta edes kertoa heille etukäteen.
Käsikirjoitus on hienovarainen: se ei selitä asioita rikki, vaan jättää tilaa kuville, jotka dialogin kanssa ristiriidassa antavat katsojan itse muodostaa käsityksensä perheiden ja hahmojen dynamiikoista. Myös kuvaus on ilmavaa ja välittää erinomaisesti suomalaisen kaupungin tiettyä aikakautta.
Sanotaan se nyt suoraan: Kaiken se kestää jakaa mielipiteitä vähän sen mukaan mihin elokuvassa kiinnittää huomiota. Itseäni koskettivat erinomaisten lapsinäyttelijöiden kautta peilautuvat kuvat rehellisesti sanottuna melko kärjistetystä aikuisten maailmasta. Siinäkin oli kuitenkin sen verran universaalia kärvistelyä oman sisimmän ja ympäristön odotusten välillä, että itsensä toistamiset antoi anteeksi.