Sisäsiisti draama anopin ja amerikkalaisen miniän yhteenotosta 1930-luvun brittiläisen yläluokan kartanossa.
Whittakerin perheen poika John (Ben Barnes) palaa meren takaa mukanaan hemaiseva tuliainen, tuore vaimonsa Larita (Jessica Biel). Larita tuo raikkaan tuulahduksen kaikesta uudenaikaisesta ja kiehtovasta pystyynkuolleeseen brittiyläluokan kartanoon. Hän ei ole vain kaunis vaan myös kiinnostunut tekniikasta ja ensimmäinen kilpa-autoilussa menestynyt nainen, mikä onkin varsin erikoista uuden perheen silmissä.
Lähes koko perhe ottaa Larissan positiivisesti vastaan. Omissa oloissaan viihtyvä herra Whittaker (Colin Firth) katselee sivusta äkillistä hulinaa, nukkavierut tyttäret ihastuvat Larissaan, ainakin aluksi. Rouva Whittaker (Kristin Scott Thomas) sen sijaan on kauhuissaan.
Ongelmia syntyy väistämättä. Larissa ei viihdy herraskartanon pysähtyneessä ilmapiirissä, jota rouva Whittaker puolestaan vaalii. Perheen varat alkavat loppua, ja äiti on luottanut ainoalle pojalleen sukutilan jatkajan roolin.
Larissa haluaisi muuttaa kaupunkiin ja aloittaa oman elämän, John tehdä äitinsä tahdon mukaisesti. Morsian etääntyy miehestään, mutta löytää sielunkumppanin tämän isästä.
Priscilla – Aavikon kuningatar -ohjaaja Stephan Elliottin draama perustuu Noel Cowardin näytelmään. Alkuperäinen muoto näkyy elokuvassa, joka on hyvin näytelmällinen. Se jakautuu selkeisiin jaksoihin, ja tapahtumapaikkoja on muutama.
Kuvaus keskittyy sisätiloihin. Se ei välttämättä ole pelkästään huono asia, vaan luo pysähtynyttä, klaustrofobista tunnelmaa. Patsaat, mahonki, barokkimainen sisustus ja tummat värit sopivat tyyliin. Vastapainona ummehtuneelle sisäilmalle kameraa suunnataan myös kartanon laajoille nurmikentille ja metsämaille, mutta melko säännöstellysti.
Tunnelmaa keventää jazz-musiikki, joka on läsnä jatkuvasti. Viime vuosien pophiteistä on tehty jazz-versioita, mikä on hiukan outo valinta. Ketunmetsästyksen taustalla soi Tom Jonesin Sex Bomb. Jatkuva tupakoiminen implikoinee 30-luvun nuorison modernia henkeä.
Teatteritausta ulottuu näyttelijäntyöhönkin, joka on kauttaaltaan melko staattista, jopa puisevaa. Näyttelijöistä voisi saada enemmänkin irti. Nyt lopputulos on ennen kaikkea sisäsiisti. Liiallisuuksiin ei mennä, mikä toki tavallaan sopii yleiseen, pidättyväiseen henkeen. Kenenkään esitys ei ole mieleenpainuva, vaikka mukana on niminäyttelijöitäkin.
Jessica Bielin kauneudesta kyllä otetaan kaikki irti. Kamera ei jätä tilaisutta käyttämättä, mikäli hänen sileästä hipiästään voidaan ottaa lähikuvia. Varsin mitäänsanomaton on hänen vastanäyttelijänsä Ben Barnes, joka tuo pökkelyydessään mieleen nuoren Keanu Reevesin. Colin Firth on jälleen Mr. Darcy, joka tälläkin kertaa vie voiton kotiin.