Koiranpäivät

/ GENRE ENSI-ILTA 21.02.2020 TÄHDET

Huonolla tavalla itsekritiikitön animaatio hemmotellun koiranpennun kasvutarinasta ei loista visuaalisesti tai älyllisesti, mutta pari takavasemmalta tulevaa hölmöyttä saa hymähtämään.

Mainosten väitteistä huolimatta en ole onnistunut löytämään yhtään yhteistä tekijää vuoden 2001 Shrek-elokuvan ja Koiranpäivät-uutuuden välillä. Ehkä niitä löytyy, jos tarpeeksi jaksaa kaivaa, mutta todennäköisesti he eivät ole päässeet pistämään puumerkkiään koirakohelluksen laatuun.

Sinänsä hauvaleffan lähtökohdissa ei ole mitään vikaa: rikas rouva hemmottelee rakkaan Riesa-lemmikkinsä piloille, mutta kun omistajasta aika jättää, perilliset lemppaavat eläimen surutta pihalle – vain tajutakseen sen olevan avain testamentin rikkauksien saamiselle. Harmi vain, että heidän metsästäessään Riesaa tämä ehtii saada uusia ystäviä ja oppia elämästä yltäkylläisyyksien ulkopuolella yhtä jos toistakin.

Ongelmana on, että kun takana ei ole Disneyn tai Pixarin – tai Shrekin tehneen DreamWorksin – resursseja, lopputulos on usein vain halvalta näyttävä kokoelma irrallisia kohellusideoita ilman kunnon rytmiä, tyylitajua tai draamankaarta. Näin on käynyt myös Koiranpäivien tapauksessa.

Kaikesta näkee, että koriin on heitetty valtavasti ideoita West Side Storya ja Michael Jacksonia kanavoivista oravista Kevin Baconia muistuttavaan, Jim Carreyta matkivaan lemmikkietsivään. Riesan uuden ihmisystävän odottama kykykilpailu tuntuu maailman tärkeimmältä asialta, kunnes se monien muiden sivujuonteiden tapaan vain haihtuu ilmaan.

Kaikesta huokuu kontrollin puute ja halu tunkea väkisin kaikki mieleen juolahtanut mukaan kuvaan. Koirien takapuoliin ja niiden hinkkaamiseen käytetään häiriinnyttävän paljon aikaa.

Animointi on halpaa – osa koirahahmoista on tehty samalla mallilla vain turkin väriä muutellen – ja välillä jopa rumaa. Meillä nähdään vain dubattu versio, mikä ei muuten haitanne, mutta muuttaa lopun osin hoopoksi, kun erään hahmon äänenä ei kuullakaan Snoop Doggia.