Koirat eivät käytä housuja

GENRE ENSI-ILTA 01.11.2019 TÄHDET

Paras. Leffanimi. Ikinä.

Tämä on selvä tosiasia: J-P Valkeapää tuntuu kykenemättömältä tekemään tavanomaista elokuvaa, vaikka sellaisen tarina jonain päivänä hyppäisi hänen syliinsä tai uutuuden teema huomioiden purisi häntä takapuoleen. Mutta yhä kehittyvässä sekopäisyydessä on jotain, sillä vaikka hänen toinen elokuvansa, He ovat paenneet, jossa ongelmaiset nuoret löytävät hetken turvan metsässä, ärsytti enemmän kuin tarpeeksi, sitä ei saanut mielestään. Lopulta oli myönnettävä, että ehkä sen huumehouruisessa painajaisessa sittenkin oli jotain.

Nyt tarina on yksinkertaisempi, vaikkakin edelleen erityistä makua vaativa. Sureva leski (Pekka Strang haavoittuvaisessa moodissa) yrittää kasvattaa teini-ikäistä tytärtä ja kamppailee sen tosiasian kanssa, että on vaimonsa traagisen hukkumiskuoleman – se ei ole spoileri, koska se tapahtuu alkuminuuteilla saaden heti aikaan epämukavan olon – kehittänyt tarpeen tukehduttamiseen.

Hän ei pysty kontrolloimaan tai saamaan otetta siitä, ja homma on menossa pahasti pieleen, kunnes hän tapaa ammattilaisen: Mona-nimisen dominatrixin (Krista Kosonen). Tai lähinnä mies törmää tähän jonkin tatuointipaikan alakerrassa, missä Mona pikaisesti potkii hänet kuriin ja nuhteeseen. Valehtelimme, tarina ei ole yksinkertaisempi.

Ehkä juuri siksi Koirat eivät käytä housuja on Cannesin Directors’ Fortnight -sarjan ensi-iltansa jälkeen nauttinut festivaalielämästä, jota voisi kutsua hyvinkin vilkkaaksi ja eloisaksi. Sen ei kuitenkaan pitäisi rajoittua vain siihen, sillä huolimatta kaikista kriitikoiden rakastamista (ymmärrettävästi, elämämme on tylsää) outouksistaan, elokuvan murjotussa sydämessä on silti romanttinen komedia.

Siinä on tavallaan suloinen, kömpelö mutta rakastettava päähenkilö ja vastentahtoinen lemmenkohde. Hitto, jopa söpö lemmikki. Vaikka tapahtumat kiertyivät synkemmiksi ja synkemmiksi, kihertelin. Hörähtelin. Nauroin ääneen. Sankarinsa Billy Wilderin tavoin J-P Valkeapää ei piilottele rumuutta, se on totta. Mutta hän tuntuu aidosti uskovan hyvää – ja kaikkeen sen mukana joskus tulevaan pahaankin.

Vaikka elokuvaa jo markkinoidaan siellä täällä kuvilla Krista Kososesta kiiltelevässä lateksissa, siinä on kaikki elokuvan glamour. Elokuvan seksikohtaukset ovat niin ankeita ja kömpelöitä, että hahmoja tekisi mieli halia ja käskeä heitä pitämään pöksyt jalassa hinnalla millä hyvänsä. Se on samalla yksi elokuvan viehätysvoiman syistä, etenkin ottaen huomioon kuinka latteaa bdsm-maailma on ollut sen jälkeen, kun Gilbert Gottfried luki Fifty Shades of Greyta omalla jäljittelemättömällä tavallaan – kirjan muista sovituksista puhumattakaan.

Kyseessä on uusi tapa käsitellä potentiaalisesti vahingollista pakkomiellettä – jota ei kumma kyllä oteta suurennuslasin alle juuri lainkaan. Lähes huomaamatta se muuttuu yllättävän lempeäksi tarinaksi johonkin kuulumisesta ja onnen etsimistä kaikin mahdollisin tavoin. Whatever works, lainataksemme Woody Allenin vähemmän onnistunutta elokuvaa. Tässä vain on yrmeänä ympäriinsä kävelevän Larry Davidin sijaan Krista Kosonen lateksissa. Ja kaikki voittavat.