Alexandre Dumas’n historiallinen seikkailuromaani ilmestyi vuonna 1844. Ensimmäisen kerran se sovitettiin elokuvaksi jo hieman yli sata vuotta sitten, ja siitä on sen jälkeen tehty useampiakin valkokangasversioita ja tv-sarjoja. Edellisen kerran klassikko nähtiin valkokankaalla Paul W.S. Andersonin melkoisia tapauksia ottavana steampunk-toimintana vuonna 2011. Tällä kertaa haasteeseen on tarttunut Martin Bourboulon, jonka edellinenkin elokuva, vuoden 2021 Eiffel spekuloi sekin Ranskan historialla.
Historiallisia henkilöitä, pääasiassa hallitsijoita ja ylimyksiä, fiktiiviseen romantiikkaa ja politiikkaa sekoittavaan juonitteluun yhdistävä alkuteos on täynnä hengästyttäviä käänteitä. Bourboulon onkin ehkä tehnyt viisaasti jakaessaan sovituksensa kahteen osaan. Toisaalta se pakostakin jättää Kolme muskettisoturia -tarinan D’Artagnan-puoliskon keskeneräiseksi, vaikka se myös itsenäisenä seikkailuna toimiikin. On mielenkiintoista nähdä, miten näkemys elokuvaan muuttuu, kun jatko-osa Milady ilmestyy puolisen vuotta myöhemmin.
Peruskuvio on pysynyt samana. Hiipuvan aatelissuvun vesa d’Artagnan saapuu Pariisiin liittyäkseen kuninkaan muskettisotureihin. Hän onnistuu lyhyen ajan sisällä suututtamaan kolme kaartilaista. Athos, Porthos ja Aramis haastavat kukin vuorollaan nuorukaisen kaksintaisteluun. Ennen kuin niin pitkälle päästään, paikalle saapuva yhteinen vihollinen, kardinaali Richelieun joukot, muuttavat kinastelun ystävyyden aluksi.
Uuteen elämään kotiutuessaan d’Artagnan tutustuu kuningatar Annen hovineitoon. D’Artagnan ja hänen myötään kolme muskettisoturia tulevat vedetyiksi salajuoneen, jossa Richelieu pyrkii hyödyntämään Ranskan kuningattaren ja englantilaisen Buckinghamin herttuan suhdetta omassa vallanhimossaan. Richelieun salainen ase on kaunis ja älykäs mutta myös pirullinen vakooja Milady.
Bourboulon sekä käsikirjoittajat Matthieu Delaporte ja Alexandre de La Patellière ovat tehneet tarinaan pieniä viilauksia, pääasiassa onnistuneesti. Nykyisten toimintaelokuvien malliin D’Artagnan yhdistetään salajuonen väkivaltaan jo varhaisessa vaiheessa. Kuningattaren kaulakoruun liittyvää kirjan jännittävää kilpajuoksua ajan kanssa on tiivistetty elokuvan vaatimuksiin. Myös Miladyn taustatarina tuntuu saaneen uusia puolia, jotka paikkansa pitäessään varmaan perustelevat jatko-osassa hahmon häikäilemättömyyttä muutenkin kuin puhtaalla pahuudella.
Samalla tulee toistettua alkuteoksen heikkoutta. Toiminnan hajaantuessa myös sankarijoukon yhteen hitsautuminen tuntuu vain tapahtuvan ilman kummempaa motivaatiota kuin yhteinen kunniakäsite. Loppujen lopuksi nelikko tekee hyvin vähän mitään yhtenäisenä yksikkönä. Se on hieman harmi, sillä parhaimmillaan uusi versio on nimenomaan silloin, kun se tuo lisää lihaa tärkeiden sivuhenkilöiden, erityisesti kuningattaren ja kuningas Louis XIII:n luiden päälle. 1600-luvulle sijoittuvan tarinan panokset aukeavat sillä tavalla paremmin keskivertokatsojalle.
Merkittävä muutos on myös naishahmojen merkitys. Aikaisemmin he ovat juonielementtejä, nyt he tuntuvat ihan oikeilta ihmisiltä. Lyna Khoudri on mainio Constance, joka pystyy hyvin pitämään häntä piirittävän d’Artagnanin aisoissa. Myös Corsage – Kuriton keisarinna -elokuvassa nähtävä Vicky Krieps suorastaan varastaa kohtauksia kuningatar Annena.
Toimivaan mutta jo tuttuun tarinaan olisi silti kaivannut lisää yllätyksellisyyttä. Mainittakoon kuitenkin, että Ranskaa kielenä ja maana paremmin tuntevat yleisön jäsenet todennäköisesti arvostavat Delaporten ja de La Patellièren luomaa dialogia, joka yhdistää ajankuvaan sopivaa puhetapaa moderniin ulosantiin. Myös lukuisat autenttiset kuvauspaikat sekä pieteetillä luotu ajankuva lumoavat. Bourboulon tietää, miten kuvata menneiden aikojen Pariisia.
Ennen kaikkea lumovoimaa löytyy kuitenkin Dumas’n nerokkaasta alkuteoksesta. Monta kertaa aikaisemmin erilaisina tulkintoinakin nähtynä se imaisee jälleen mukaansa. Tuore kasvo François Civil on mainio ensin toimivana ja vasta sitten ajattelevana d’Artagnanina ja kokeneet Vincent Cassel ja Romain Duris tekevät ristiriitaisista Athoksesta ja Aramiksesta uskottavia. Silti kokonaisuutta pitää kasassa nimenomaan heistä edelleen läpi näkyvä Dumas’n kynänjälki.
Elokuva onkin onnistunut herättämään klassisen seikkailun henkiin ennemmin kuin tuomaan siihen jotain uutta ja mullistavaa. Ja hyvä niinkin.
Jouni Vikman