Viime vuoden syksyllä ilmestyi jälleen uusi yrittäjä kilpailemaan nuorten toimintafantasiayleisöjen rahoista. Monien muiden tapaan Labyrintti (The Maze Runner) perustui suosittuun kirjasarjaan ja oli kilpaillussa lajityypissään keskimääräistä parempi menestys. Jatkoa oli siis odotettavissa, ja nyt Labyrintti – Aavikkokokeet on saapunut teattereihin.
Labyrintissa oli hieno lähtökohta: joukko nuoria on vangittu keskelle valtavaa labyrinttia, jota vartioi hirviöolentojen lauma. Yhteisö on kehittänyt outoon elämäntapaansa omat säännöt ja toimintatavat, kunnes paikalle saapuu tarinan sankari, joka sotkee kuviot ja käynnistää toiminnan. Siksi olikin ikävää, että pääasiassa kaikki minkä piti olla fantastista oli tylsää, ja minkä piti olla ovelaa taustajuonta olikin vain sekavaa ja ristiriitaista. Onneksi Aavikkokokeet on niitä harvoja jatko-osia, jotka toimivat alkuperäistä paremmin – tosin ei sekään vielä mikään mestariteos ole.
Aavikkokokeet on hieman harhaanjohtava käännös Scorch Trials -alkuperäisteoksesta, tosin lähinnä siksi, että jatko-osa seuraa kirjan tapahtumia huomattavasti vieläkin vähemmän kuin sarjan ensimmäisen osan kohdalla. Ensimmäisen elokuvan lopussa pelastetut nuoret joutuvat huomaamaan, etteivät heidän pelastajansa ole paljon parempia kuin Labyrinttien hallinnoijat – jos ovat edes eri tyyppejä. Niinpä joukko vanhoja tuttuja ja muutama uusi tulokas joutuu vaeltamaan läpi katastrofin tuhoaman maailman löytääkseen mahdollisia liittolaisia.
Loppujen lopuksi Aavikkokokeiden juoni on vain joukko toisiaan seuraavia, epäuskottaviin sattumiin perustuvia kohtaamisia, petoksia ja pakoja. Labyrintti-nimike ansaitaan tällä kertaa sillä, että usein viimeksimainitut tapahtuvat ilmastointikanavissa, viemäreissä ja tuhoutuneissa sivilisaation jäänteissä. Kaavamaisuudestaan huolimatta elokuva toteuttaa vähäisen sisältönsä juuri oikein. Hämähäkkihirviöiden sijaan nyt paetaan huomattavasti helpommin omaksuttavia zombimaisia olentoja ja sortuneiden pilvenpiirtäjien sokkelot ovat suorastaan päätähuimaavia. Meno on paikoin oikeasti jännittävää.
Päätähuimaavuus ei johdu pätkääkään 3D:stä, jonka ainoa tehtävä on tehdä osasta kuvaa epätarkka, jos sitä ei katso laseilla, jotka oikeuttavat lisämaksun perimisen. Oikeasti 3D toimii ainoastaan alku- ja loppukrediittien leijuvissa kirjaimissa. Kolmiulotteisuus on melko turhaa monissakin uutuuselokuvissa mutta tässä se tuntuu suorastaan huijaukselta.
Nuoret pääosanesittäjät esittävät haudanvakavasti kaikkeen heidän eteensä heitettyyn, mikä saa katsojankin tukahduttamaan epäuskoaan ja muutama kevyempi hetki on jätetty sivuhahmojen harteille. Sarja lepää niin höttöisellä pohjalla, ettei se todennäköisesti enempää huumoria kestäisikään. Muutama uusi kasvo tosin osoittautuu melko huonoiksi näyttelijöiksi.
Kaikista puutteistaan huolimatta Aavikkokokeet täyttää tärkeimmän tehtävänsä, eli saa odottamaan seuraavaa osaa innokkaammin kuin ensimmäinen elokuva. Jatkoa seikkailulle on luvassa vuoden 2017 alkupuolella, kun sarjan kolmas osa, toistaiseksi suomentamaton The Death Cure ilmestyy.