Mielensäpahoittaja

GENRE , ENSI-ILTA 05.09.2014 TÄHDET

Tuomas Kyrö loi Mielensäpahoittaja-hahmon alunperin vuoden 2009 radiokuunnelmasarjaan. Nykymaailman menosta nariseva 80-vuotias yleisönosastokirjoittelija siirtyi sitten kolumneihin, näyttämölle ja kirjoihin. Ilmiöksi muodostuneesta hahmosta on nyt tehty elokuvakin.

Kun hahmo, josta yleisö on muodostanut oman mielikuvansa lukemansa ja kuulemansa perusteella, siirretään kirjaimellisempaan elokuvamediaan, jossa hänelle on annettava kasvot, ollaan vaarallisilla vesillä. Mielensäpahoittaja on siitä onnellisessa asemassa, että pääosaan on saatu Antti Litja, joka toimi radiokuunnelmien äänenä ja on esittänyt kitkerää kääpää myös teatterin lavalla. Litja tavallaan päivittää Jäniksen vuosi -elokuvan Kaarlo Vatasensa uuteen aikaan. Vuoden 1977 Jäniksen vuodessa Vatanen heräsi tajuamaan, kuinka maailma on ajamassa yksilön yli. 37 vuotta myöhemmin hän elää aikoja, joissa pelot ovat toteutuneet. 1970-luvulla vastarannankiisken aseena oli suora toiminta, mutta myös Mielensäpahoittajan poikkiteloin asettumisessa on omaa anarkiaansa.

Pelkkä monologi ei elokuvassa kantaisi kovin pitkälle, joten valkokankaalla nähdään myös muita hahmoja, jotka aikaisemmin ovat eläneet vain Mielensäpahoittajan kirjoituksissa. Tärkeimmiksi nousevat Poika ja Miniä, joiden kotiin suurkaupunkiin Mielensäpahoittajan on muutettava muutamaksi päiväksi loukattuaan jalkansa yksinäisellä maatilallaan. Pelkällä läsnäolollaan Mielensäpahoittaja sotkee niin seuraavan sukupolven perhedynamiikan kuin Miniän työnkuvaan liittyvät kaupat venäläisten kanssa.

Kun henkilöihin on tutustunut ja heidän kärjistetyt ominaisuutensa hyväksynyt, Mielensäpahoittaja on usein ääneen naurattavaa sanailun juhlaa. Puolivälin jälkeen päällimmäiseksi nousee kuitenkin alusta asti pinnan alla virrannut surumielinenkin draama, kun Mielensänpahoittajan läsnäolo toimii katalysaattorina tukahdutettujen paineiden purkautumiselle. Muutos on hienovarainen, ja elokuvan säilyessä humoristisena varsinaisen naurusuonen katkeamiseen ei vältämättä edes havahdu.

Mielensäpahoittajan suosio on helppo ymmärtää: hän on naurettava hahmo, joka oman mielensä pahoittamisen perusteella katsoo oikeudekseen loukata muita. Tällaisia tyyppejä ovat netti ja oikeat yleisönosastot täynnä. Toisaalta Kyrön piikit nykymenoa kohtaan osuvat usein kohdalleen tai ovat ainakin hauskoja ajatusleikkejä. Tämän kahtiajakoisuuden luulisi olevan vaikea saada toimimaan juonellisessa elokuvassa, mutta Kyrö ja toisena käsikirjoittajana toiminut ohjaaja Dome Karukoski onnistuvat siinä. Litjan hahmo tuntuu välillä ylivedetyn juntilta; voiko joku muka tosiaan olla näin irti nykymaailmasta. Samalla on pakko muistaa, että hipaisukoskettimet, kosketusnäytöt ja yleensä esteettisyyttä käytettävyyden edelle asettava teollinen muotoilu ovat hyvin tuoreita tulokkaita.

Nämä oivallukset ovat Mielensäpahoittajan tärkeintä antia jopa siinä määrin, että sukupolvien kohtaamisen lisäksi muut juonelliset elementit tuntuvat turhilta, pakollinen alkoholilla läträäminen jopa pakkopullalta. Tekijät eivät siloittele tai pahoittele Mielensäpahoittajan käytöstä, eikä sille ole tarvettakaan. Lopulta Mielensäpahoittajaa jopa säälii ja ymmärtää: rutiineihin ja vanhoihin hyviin aikoihin takertuminen ovat puolustuskeinoja ihmiselle, joka ymmärtää kuinka lyhyt meidän aikamme maan päällä on. Miksi silloin pitäisi mennä virran mukana?


Aiheeseen liittyvät elokuvat