Thomas Szabon ja Hélène Giraud’n Minisankarit – Ruohonjuuritasolla -animaation jatko-osan alku on puhdasta iloa. Yksinkertaisessa ja leikkisässä jaksossa leppäkerttuperhe valmistautuu paneutumaan talviunille. Niiden kommunikointi piipityksin ja vingahduksin sanojen sijaan saa tajuamaan kuinka väsähtäneitä monista animaatioista nykyään tullut loputtomine popkulttuuriviittauksineen, ”nuorekkaine” dialogeineen ja vitseineen, jotka vanhenevat vain päivän elävää hyönteistä nopeammin. Rehellisesti sanottuna kuulisin mielelläni suurimman osan niiden ääniraidoista korvattavan tällaisella.
Mutta kuten elokuvassakin, onni ja auvo keskeytyvät pian, kun yksi pienistä kauhukakaroista pakottaa seikkailunjanossaan huolehtivaiset vanhemmat seuraamaan poikaansa (tytärtään?) toiselle puolelle maailmaa. On ymmärrettävää, että tekijät oikeuttavat jatko-osaa yrittämällä jotain erilaista. Siinä missä ensimmäisessä elokuvassa leppäkerttu yhdisti voimansa muurahaisten kanssa maksimoidakseen muutaman unohtuneen sokerikuution hyödyntämisen, uutuus on puhdas perheseikkailu. Jopa mannertenvälinen sellainen, kun ötökät matkustavat nopeammin kuin Steve McQueen Suuressa pakoretkessä – Eddie Izzardhan totesi, että tämä pakenee, hyppää moottoripyörän selkään, tyrmää pari tyyppiä ja on Sveitsin rajalla 15 minuutin kuluttua lähdöstään Puolasta!
On toki hieman hedelmätöntä valittaa logistiikasta hyönteisistä kertovassa animaatiossa, joten todetaan vain, että meno yltyy yhä mutkikkaammaksi, kun vanhoja ystäviä pestataan auttamaan pojan (tytön? ”Katsoja saa päättää”, kertoi ohjaaja haastattelutilanteessa vastaamatta kysymykseen) palauttamisessa kotiin aina Guadeloupesta asti. Vaikka se sitten tarkoittaisi, että musiikkia rakastavan hämähäkin olisi jätettävä leppoisa elämänsä kadonneen iPodin edessä ja lennätettävä pientä alusta hieman paroni Münchausenin tapaan. Kuten sanoimme, hyönteisistä kertovan animaation logistiikasta valittaminen on hieman hedelmätöntä.
Sehän ei silti estä meitä, varsinkin kun tekijät ovat samaisessa haastattelussa yrittäneet selittää asioita näin: ”Kyse ei niinkään ole siitä, että hämähäkki itse tekisi soittolistoja – se varasti iPodin, jossa todennäköisesti oli valmiina useita erilaisia soittolistoja. Se vain valitsi mistä piti eikä enää palannut muihin sisältöihin ennen kuin sen piti saada hai oksentamaan.” Että sillä tavalla.
Valitettavasti se on myös hetki, jolloin elokuva menettää otteensa, ja mitä vähemmän puhumme pahasta rakennusfirmasta kertovasta sivujuonesta sen parempi. Onneksi tarinan ihmiset ovat ne kömpelömmät ja laiskemmat olennot, joita paljon pienemmät huiputtavat mennen tullen. He eivät myöskään ole tietoisia vain muutaman metrin päässä käytävistä taisteluista vaahtokarkkeja mässyttäessään. Myös kasvamista ja irti päästämistä käsittelevä lopetus on miellyttävästi katkeransuloisen oloinen,
Puhumattakaan siitä, että se hämähäkki olisi yksinkertaisesti ansainnut sivuosanäyttelijän Oscarin. Vai näyttelijättären? Pahus.