Millainen on nykypäivän Iran? Tähän kysymykseen pyrkii vastaamaan iranilaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Asghar Farhadin draama, joka palkittiin tämän vuoden Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaana elokuvana. Farhadin elokuva ei käsittele ainoastaan keskiluokkaisen pariskunnan avioeroa, vaan se pureutuu terävän hillitysti tunnepohjaisiin, sosiaalisiin ja uskonnollisiin kuiluihin, jotka erottavat ihmiset toisistaan.
Nader (Peyman Moaadi) ja Simin (Leila Hatami) ovat suunnitelleet muuttavansa Iranista Eurooppaan tarjotakseen tyttärelleen paremman elämän. Nader tulee kuitenkin toisiin ajatuksiin Alzheimeria sairastavan isänsä takia, mikä ajaa Siminin hakemaan avioeroa aikomuksenaan viedä tytär mukanaan ulkomaille. Asiat eivät kuitenkaan Iranin oikeusjärjestelmästä johtuen etene niin pitkälle, vaan pariskunta päättää asua erillään Teheranissa. Nader palkkaa isälleen hoitajan – köyhän Raziehin (Sareh Bayat), syvästi hengellisen naisen, joka ottaa työn vastaan salaa mieheltään. Tästä alkaa ikävien sattumien tai ennalta määritellyn kohtalon aikaansaama solmuinen vyyhti, joka uhkaa lopulta tuhota kaikki siihen sotkeutuneet osapuolet.
Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa Nader ja Simin esittävät omat kantansa avioerosta oikeuden edessä. Pariskunta puhuu suoraan kameralle asettaen katsojan tuomarin rooliin. Farhadi ei missään vaiheessa elokuvaa saarnaa siitä, mikä on oikein tai väärin. Tämän tehokkaan alkukohtauksen myötä hän suorastaan vaatii katsojaa alati kyseenalaistamaan tarinan tapahtumia. Lisäksi elokuvan intensiiviset näyttelijät ja lähikuvien tuoma intiimiys vievät katsojan hahmojen iholle niin, että kokemus ei tunnu lainkaan elokuvan katselulta, vaan todellisten ihmisten elämän tirkistelyltä. Missään vaiheessa ei vihjata kenen puolella pitäisi olla, vaan katsoja tuntee olevansa vuorotellen tai jopa samaan aikaan kaikkien osapuolten kannalla.
Avioeron kautta Farhadi tarkastelee tuomitsematta Iranin oikeusjärjestelmää, uskonnollista vanhoillisuutta, luokkaeroja ja sukupuolirooleja. Elokuva tutkii hienovaraisesti totuuden, valheiden ja oman edun tavoittelun monimutkaista verkkoa, johon sotkeutuvat myös ylpeys, kunnia, moraali, raha ja uskonto. Jos totuus tuo ainoastaan tuskaa, onko sen paljastaminen oikein? Entä jos petos on ainoa keino olla satuttamatta ketään? Elokuvan ristiriitaiset hahmot kamppailevat hyvin universaalien kysymysten äärellä, mikä tekee elokuvasta harvinaisen koskettavan. Hahmojen stereotyyppinen luokittelu pahoihin ja hyviin ihmisiin on mahdotonta.
Ajatusta ihmisten välille syntyvistä kuiluista tuetaan visuaalisesti. Ei ole sattumaa, että hahmoja tarkastellaan kirkkaiden tai sumeiden ikkunoiden sekä lasiovien ja -seinien läpi. Kenet tahansa voi helposti kutsua sisään, mutta toisaalta heidät voi kevyesti paiskata ovesta ulos. Nämä muurit sulkevat elokuvan hahmot turvaan, mutta samalla rajoittavat heidän näkökulmaansa. Elokuvan lopussa riitelevää pariskuntaa erottaa oviaukollinen lasiseinä. Kulku toiselle puolelle on esteetön. Ainoastaan mielen sopukoista suhteettomiin mittasuhteisiin kohonnut kynnys on tiellä.