Nymphomaniac

6.2.2014 16:57
MAA / / / / VUOSI GENRE ENSI-ILTA 07.02.2014

Lars von Trier on kiistelty, jopa väärinymmärretty hahmo, yksi harvoista nykyelokuvan enfant terribleistä. Selvää on, että hänen uusin elokuvansa Nymphomaniac kääntää yhä useamman häntä vastaan. Neljän hämmentävän, joskin kiistatta kiinnostavan, tunnin jälkeen ei voi olla ottamatta huomioon mahdollisuutta, että Trier on henkisesti sairas ihminen, jonka töissä ei ole tarkastelua kestävää filosofiaa – ehkei edes mitään mieltä.

Harva elokuva varastaa ajatukset päiväkausiksi, mutta Nymphomaniacia ei saa silmistään ja mielestään vaikka haluaisi. Se etoo, kiehtoo ja kiusaa. Hillitön tarina Joe-nimisestä nymfomaanikosta on keskisormennosto oikeastaan ihan joka suuntaan, ehkä eniten juuri kriitikoille ja ymmärtäjille. Trier ei kaipaa ymmärrystä itselleen. Hän haluaa saada meidät ymmärtämään, vaikka väkivalloin. Mutta mitä?

Trier on sivistynyt elokuvantekijä, joka lataa työnsä taide- ja kulttuuriviittauksilla. Melancholian (2011) ilmeisin interteksti oli Andrei Tarkovskin Uhri (1986). Nymphomaniacissa vilahtelevat ja asettuvat absurdisti rinta rinnan ainakin Tuhat ja yksi yötä, Wieniläisen ilotytön tarina, pornokuvasto, Andrei Rublevin ikonit, James Bond, kristinuskon historia, Poe, Bach ja Rammstein.

Nymphomaniac on 50-vuotiaan Joen (Charlotte Gainsbourg) (synnin)tunnustus aseksuaalille vanhemmalle herrasmiehelle, Seligmanille (Stellan Skarsgård). Mies poimii Joen sivukujalta tajuttomaksi hakattuna ja tarjoaa tälle luonaan lepoa, rauhaa ja anteeksiantoa.

Joe on tullut dantelaisittain elämänsä keskitiehen ja kärsii tunnontuskista. Nymfomaanikoksi julistautuva nainen aloittaa tarinansa varhaislapsuuden seksuaalisilla kokemuksilla, jatkaa neitsyyden menetykseen, ensimmäisten pokien kuvailuun ja lopulta täysimittaiseen rietasteluun.

Nuorta Joeta näyttelee malli Stacy Martin. Elokuvan seksikohtaukset käyvät aidoista, mutta ne on tehty taitavalla kuvamanipulaatiolla.

Joe, Josephine, on naishahmona erittäin triermäinen ja läheistä sukua Emily Watsonin ja Björkin tulkitsemille naisille elokuvissa Breaking the Waves (1996) ja Dancer in the Dark (2000). Trierin elokuvien nainen saa tuntea koko maailman hyvän ja pahan itsessään. Myös Joe on ennen kaikkea fyysinen ja emotionaalinen olento: hän ei analysoi tai etäännytä kokemaansa, vaan on ikään kuin maailman läpikulkupaikka.

Viisikymmenvuotias Joe on kaiken kokenut: hän on nauttinut ja kärsinyt, rakastanut ja menettänyt. Häntä on – toiveensa mukaisesti – pantu joka aukkoon, piiskattu ja murjottu.  Hän on pettänyt ja hänet on petetty.

Trier ei tyydy kommentoimaan yliseksualisoitunutta aikaamme, vaan haluaa viedä kulttuurikritiikkinsä syvemmälle. Mutta onko Joe nymfomaniansa takana sittenkin tavallinen jokamies, ”average joe”? Ainakin hänen tarinansa osoittaa, ettei keski-ikäisen naisen käteen jää juuri mitään, jos hän omistaa nuoruutensa nautinnolle. Samanlaisia valintoja tehnyt mies voisi hyvinkin aloittaa vielä kerran alusta.

Nymphomaniacin voi tulkita monella tavalla. Sen voi katsoa puhtaasti naisen melodramaattisena kehityskertomuksena tai ottaa älyllisesti haastavana viitteiden vyyhtenä. Tai sitten sen voi hyväksyä Trierin kunnianhimoisimpana elokuvana, joka sekoittaa jäljittelemättömästi rajua kauneutta, pornokuvastoa ja ällistyttävän rohkeaa mustaa huumoria.

Nymphomaniac -elokuvan traileri


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Lisää luettavaa