Emotionaalisesti murskaava tarina kadonnutta pikkupoikaansa jäljittävästä äidistä, joka palaa hoitamaan lapsuutensa orpokotia. Guillermo del Toron tuottama ja J. A. Bayonan esikoispitkänään ohjaama kauhudraama on viime vuosien vaikuttavimpia genredebyyttejä.
Fantasiaelokuvan mestareihin kuuluva Guillermo del Toro (Hellboy, Pan's Labyrinth) on nykyisin sen luokan nimi, että sen näkyminen esittää-otsikon alla elokuvan krediiteissä aiheuttaa välittömän odotuksen laadusta. Del Toro on myös viisaasti säästellyt nimeään, toisin kuin esimerkiksi eräs sitä joka kidutuskauhuelokuvaan tuppaava pulp-maestro.
Cannesin festivaalin Critics' Week -sarjassa maailmanensi-iltansa saanut, Sitgesin elokuvajuhlat lokakuussa avannut ja nyt myös Espanjan Oscar-ehdokkaaksi valittu Orpokoti on kaksi lyhytelokuvaa ja läjän kiiteltyjä musiikkivideoita ohjanneen Juan Antonio Bayonan tyrmistyttävän loistava esikoispitkä. Toisensa jo pitkään tunteneet Bayona ja del Toro ryhtyivät yhteistyöhön jälkimmäisen luettua Sergio G. Sánchezin käsikirjoituksen, jota del Toro kuvaili Cannesissa ”parhaaksi, minkä on lukenut moneen vuoteen”. Eikä aiheetta.
Tarina kertoo Laurasta (Belén Rueda), joka palaa asumaan lapsuutensa orpokotiin miehensä ja 7-vuotiaan poikansa Simónin (Roger Príncep) kanssa. Vanhan talon salaperäinen ympäristö tuntuu ottavan Simónista henkisen yliotteen, mikä näkyy häiriinnyttävinä leikkeinä ja pojan uppoutumisena yhä syvemmälle luomaansa mielikuvitusmaailmaan.
Fantasian sekoittuessa todellisuuteen entistä vahvemmin ryhtyy Laura aidosti pelkäämään poikansa puolesta, sillä esiin nousevat hänen omaan lapsuuteensa liittyvät synkät ja ahdistavat muistot. Lopulta painajainen toteutuu, kun Simón eräänä aurinkoisena iltapäivänä katoaa jäljettömiin…
Aihepiiriltään ja tunnelmaltaan Alejandro Amenábar -hitin The Others (2001) ja del Toron huippusuorituksen The Devil's Backbone (2001) mieleen tuova Orpokoti pelaa omilla säännöillään. Bayona hyödyntää genren konventioita tyylikkäästi, lopullisena päämääränään elokuva, joka on yhtä lähellä hyytävää kauhua kuin vahvaa draamaa tai kiehtovaa mysteeriä. Kauhuelokuvana se ei pyri pelkästään säikyttämään, vaikka sisältääkin pelottavia kuvia, vaan kokonaisvaltaiseen häiriinnyttävyyteen ja jalosti kehittyvään painostavuuteen.
Ennen kaikkea Orpokodissa on poikkeuksellista emotionaalista syvyyttä verrattuna moniin kaltaisiinsa elokuviin. Belén Rueda (Meri sisälläni) sisäistää Lauran menetyksestä kumpuavan, perusteellisen tuskan käsinkosketeltavalla eläytymisellä, jonka ansiosta tähän samastuminen on läpihuutojuttu. Kyse on ennen kaikkea lähes primitiivisestä tunnetason kauhusta, mikä tekee Orpokodista erään viime aikojen henkisesti repivimmistä saavutuksista.
Myös teknisesti kyseessä on loistava suoritus. Upeasti kuvattu, leikattu ja lavastettu teos on täyteläistä goottimelodraamaa kauneimmillaan, ja se tuntuisi melkein pahan yön sadulta, ellei lopputulos olisi niin tiukasti kiinni todellisuuden kivuissa ja raadollisuudessa.