Ruotsalaiset genre-elokuvat ovat usein vähintäänkin mielenkiintoisia kuriositeetteja. Benjamin Christensenin Noita (1922) ja Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen (2008) ovat jopa kauhun merkkiteoksia. DC:n supersankarileffa Shazamin ohjannut ruotsalaisohjaaja David F. Sandberg käynnisti uransa kauhulyhäreillä. Oman lyhärinsä pohjalta tehty Lights Out oli Sandbergin lippu Hollywoodiin.
Tord Danielssonin ja Oskar Mellanderin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa Pahan naapuria ei kuitenkaan voi hyvällä tahdollakaan kutsua kauhuklassikoksi. Tuntuu lähinnä siltä, että he ovat hieman liian innokkaita James Wan -faneja. Elokuva lainaa nimittäin koko sisältönsä muilta, huomattavasti paremmilta teoksilta.
Pahan naapurissa on muun muassa Alien 3:sta tuttu kohtaus, jossa xenomorphi nuuskuttelee Ripleytä. Loput kohtaukset lainataan kummitustaloelokuvista, sekaan heitetään paljon Kirottuja ja Riivattuja sekä ärsyttävän kovaäänisiä äkkisäikkykohtauksia.
Elokuvan ehdottomasti heikoin lenkki on sen käsikirjoitus. Leffan hahmot ovat suoranaisia idiootteja. Tyypit tekevät kaikkensa, jotta heille tapahtuisi pahoja asioita. Ei niin minkään valtakunnan järkeä näissä hepuissa.
Tuore leski Fredrik (Linus Wahlgren) muuttaa poikansa Lucasin (Eddie Eriksson Dominguez) ja uuden tyttöystävänsä Shirin (Dilan Gwyn) kanssa rivitaloon syrjäseudulle. Naapurissa ei myyntipuheiden perusteella asu kukaan. Lucas ryhtyy kuitenkin kommunikoimaan seinän takana asuvan uuden kaverinsa kanssa.
Naapurin kloppi kolkuttelee öisin seiniä riesaksi asti ja tekee myös muita omituisia temppuja. Toiset naapurit vihjailevat edellisten asukkaiden kadonneen kummallisesti. Hiljalleen hommat luisuvat täysin kohti kaaosta, kun jonkinlainen paha voima alkaa ahdistella poloista Lucas-poikaa.
Lopun te jo varmasti osaattekin arvata? Toisaalta elokuva on niin tylsä ja kaavamainen, ettei tapahtumia tarvitse arvata. Pahan naapuria ei oikeastaan pysty spoilaamaan, sillä katsoja tietää jo etukäteen mitä elokuvassa tapahtuu. Finaalin loppuhuipennuskin naurattaa.
Tekijäkaksikko ei vaikuta ymmärtävän kuinka kauhua ja pelkoa rakennetaan. Pelkät böö-kohtaukset ja hassut meikit eivät kauhuelokuvaa tee (ellet ole Sam Raimi 1980-luvun alusta). Pahan naapurista puuttuu tunnelma. Tapahtumat eivät tunnu riivatuilta tai pelottavilta. Ainoastaan muutama kohtaus onnistuu aiheuttamaan pientä väristystä, mutta nekin on varastettu paremmista elokuvista.
Tarinan luvataan olevan tositapahtumien inspiroima. Niinpä varmaan. Pelkkää höpöhöpöä ja korupuheita. Leffa perustuu tositarinaan yhtä varmasti kuin Roswelliin laskeutui ufo vuonna 1947 tai että tämä samainen ufo humanoideineen olisi raahattu USA:n armeijan tukikohtaan Area 51:een.
Tarinassa vihjaillaan perheväkivallalla, mutta sinne saakka tekijäkaksikko ei uskalla mennä. Oikean elämän kauhuista olisi aivan varmasti saanut rankemman elokuvan kuin tällaisesta kauhukliseisiin nojaavasta pitkästyttävästä kopiosta. Tämä voisi aivan hyvin olla Netflixin halpistusinaraina.
Niko Ikonen