Grímur Hákonarsonin lempeä elokuva kertoo lampaista, mutta sitä ei pidä rinnastaa Gene Wilderin eläimen alaikäisyydenkin vuoksi sopimattomaan kiinnostukseen elokuvassa Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää seksistä, mutta et ole rohjennut kysyä. Odotettavissa paljaita tunteita ja paljon neuleita.
Kiddi (Theodór Júlíusson) ja Gummi (Sigurður Sigurjónsson) ovat veljeksiä, mutta he ovat etääntyneet toisistaan. Lievästi sanottuna – he eivät ole vaihtaneet sanaakaa 40 vuoteen lukuunottamatta muutamaa koiran välittämää kirjettä. He asuvat kuitenkin lähekkäin ja sukutradition mukaan kasvattavat koko laaksossa kuuluisia, täydellisesti puunattuja rotulampaita. Kun he paikallisessa kilpailussa kisaavat parhaasta pässistä, häviötä sietämätön Gummi tekee järkyttävän löydön, joka tärisyttää koko villavaa seurakuntaa ytimiä myöten.
Naapurimaiden ymmärrettäväksi ärsytykseksi islantilainen elokuva on viime aikoina saanut ilmaa siipiensä alle. Ihastuttavan Of Horses and Men -elokuvan menestyksekkään festivaalikierroksen jälkeen Dagur Kàrin Virgin Mountain voitti isosti Tribecassa, eikä Rams ole poikkeus. Saatuaan ensi-iltansa keväällä Cannesissa se on kerännyt palkintoja ympäri maailmaa. Sen sekoitus mustaa huumoria ja ankeita maisemia voi tuntua tutulta, mutta Hákonarsonin pörröinen tarina todistaa, että Islanti on nyt vahva elokuvamaa. Johtuu varmaan vedestä.
Yhden oton ihmeestä Victoria tunnettu kuvaaja Sturla Brandth Grøvlen apunaan islantilaisohjaaja todistaa omaavansa silmää yksityiskohdille. Hän esittelee ymmärtäen joukon pitkäpartaisia erakoita, jotka leikkaavat varpaankyntensä puutarhasaksilla, elävät suoraan 1950-luvulta poimituissa taloissa ja rakastavat laumaansa kuin lapsia, joita eivät koskaan ole saaneet. Vaikka Hákonarsonilla on dokumenttitausta ja hän on maatalousministerin poikana itse asunut lapsena maalla, on elokuvassa tarpeeksi mielikuvitusta, joka tekee siitä kiinnostavaa katsottavaa.
Rams on ennemmin melankolinen kuin ratkiriemukas, mutta se ilahduttaa välähdyksillä kuolemaa tekevästä maailmasta, jossa puolijäisiä juoppoja kerätään kaduilta traktorin kyytiin ja jossa on täysin normaalia osoittaa tyytymättömyyttään ampumalla haulikolla ikkunasta läpi. Se tuntuu terveeltä tavalta hoitaa konflikteja. Puhumattakaan siitä, että lampaiden puhtaudesta pidetään huolta ammeen yksityisyydessä. Gordon Gekko sanoi joskus: ”Jos kaipaat ystävää, hanki koira”. Ei Islannissa.
Rakasta eläintäsi kuin itseäsi, Hákonarson tuntuu sanova, ja miksi ei. Mitä tulee hänen varautuneisiin maanmiehiinsä, lampaat tarjoavat elannon lisäksi paljon kaivattua seuraa. Se ei ole helppoa maassa, jossa voi vaeltaa kilometrikaupalla tapaamatta autiomaassa toista ihmistä. ”Ihmiset ajattelevat aina liikaa tai jotain täysin merkityksetöntä. Mutta he eivät koskaan ajattele lampaita”, huomioi saksalaiskirjailija Leonia Swann. Jälleen – ei Islannissa.