Sataprosenttinen Härö-elokuva kahdesta jääräpäästä, laupiaasta auttajasta ja elämän kovettamasta autettavasta, jotka oppivat kantapään kautta jotain tärkeää elämästä, häikäisee niin visuaalisesti, teknisesti kuin draamallisestikin.
Kyynelkanavien mestari Klaus Härö on palannut valkokankaille hieman syrjään jääneen ”ruotsalaiselokuvansa” Uusi ihminen (2007) jälkeen. Ja millä tavalla! Härö on ensinnäkin yllättänyt kaikki tekemällä aidon eurooppalaisen taide-elokuva vain vuodessa käsikirjoituksesta valkokankaalle. Lisäksi hän on kerännyt kiitoksia kansainvälisiltä yleisöiltö jo ennen elokuvan Suomen ensi-iltaa. Jaakobin suurin ansio on sen sisällössä: Härö on uskaltanut tehdä lähinnä kahden näyttelijän dialogin varaan rakentuvan pienimuotoisen suomalaisen kamarielokuvan.
Elokuvan keskipisteessä on sokea pappi Jaakob (upean roolityön tekevä harvoin valkokankailla nähty Heikki Nousiainen), joka on eläköidyttyään jäänyt asumaan yksin vanhaan ränsistyvään pappilaansa. Entisen taloudenhoitajansa muutettua vanhainkotiin Jaakob pestaa uudeksi avustajakseen armahduksen saaneen kovapintaisen elinkautisvangin Leilan (moniulotteinen kirjailija-näyttelijä Kaarina Hazard). Leilan tehtävänä on lukea Jaakobille kirjeet, joita esirukouksia lähettävät hädässä olevat ihmiset hänelle lähettävät. Muuhun epäluuloinen Leila ei aiokaan suostua vaan hän panee sokean vanhuksen jopa tarjoilemaan itselleen ruuatkin.
Kaksikon välille syntyy jännite, jossa hurskas vanha mies joutuu nöyrtymään hankalasti autettavan auttajansa edessä. Myös Leila joutuu pappilassa asuessa miettimään omaa elämäänsä uudesta näkökulmasta. Lopputuloksena on yllättävä katharsis molemmille osapuolille – tahtoivatpa he sitä tai eivät.
Jo alkuteksteistä lähtien on selvää, että nyt katsotaan Härön elokuvaa. Kuva, ääni ja leikkaus ovat ensimmäisistä sekunneista alkaen suurta kansainväliset kriteerit täyttävää elokuvaa. Vaikka Härö kulkee ajoittain kestokyvyn rajamailla eeppisellä, klassisella tunteisiin vetoavalla kerronnallaan, ei hän kuitenkaan sorru ylilyönteihin muutamaa laupean samarialaisen taivaaseen kurottavaa sokeaa katsetta lukuunottamatta. Kovapintaiset mieskatsojatkin joutuvat varmasti elokuvan aikana nielemään kyyneleitään ja miettimään syntejään ja omaa kuolevaisuuttaan.
Vaikka elokuvan tapahtumaympäristönä on pappila ja lähellä sijaitseva kirkko, uskonnollisuus ei ole taakaksi elokuvalle vaan päinvastoin. Katsoja eläytyy ennen kaikkea henkilöihin ja heissä tapahtuviin sisäisiin prosesseihin, ei ulkoisiin viitekehyksiin ja puitteisiin. Uskonkysymysten avulla elokuva onnistuu herättämään tärkeitä arvokysymyksiä meille lamasuomalaisille mm. anteeksiantamisesta, toisten auttamisesta ja erilaisuuden hyväksymisestä.
Postia pappi Jaakobille tarjoaa härömäiseen tapaan myös tarkan ja tunnerikkaan aikamatkan 1970-luvun alkupuolelle. On pellonlaitaa, postilaatikkoa, vanha holvikirkko ja mutainen kylätie. Nykyhetkeen verrattuna lähes kiireetön aika, jossa postimiehen saapuminen ja Anttilan katalogi olivat päivän kohokohtia. Puhelin oli ennen nokia-aikaa harvoin käytetty työkalu jossain tuvan nurkassa: ihmiset odottivat elokuvan tapaan keskustelutilaisuutta mieluummin jopa seuraavan päivään ennemmin kuin soittelivat tyhjänpäiväisiä puheluja.