Shawn Levy on aiemmin ohjannut kevyitä komedioita, kuten Villi tusina (2003), Vaaleanpunainen pantteri (2006) ja Night at the Museum – yö museossa (2006). Uusimmassaan ohjaaja on siirtynyt raskaammille vesille lähitulevaisuuteen sijoittuvassa isä-poika-draamassa, jota värittävät tonnin painoiset nyrkkeilyrobotit.
Real Steelin tulevaisuusvisiossa yleisö janoaa ihmisnyrkkeilyä rankempaa kehätoimintaa. Siksi myös Hugh Jackmanin esittämä nyrkkeilijä Charlie Kenton on jättänyt kehät taakseen ja ryhtynyt tienaamaan elantonsa nyrkkeilykehän ulkopuolella, tappelut hoitavan robotin etäohjaimissa.
Ihmistä suuremmat nyrkkeilyrobotit ottavat toisistaan mittaa niin prameassa ammattilaisliigassa kuin rähjäisissä klubi-illoissa ”kuolemaan” asti.
Epäonnisen Kentonin vakavia velkahuolia saapuu mutkistamaan äitinsä menettänyt 11-vuotias Max Kenton, jota esittää samanikäinen, aiemmin nuorena Thorina nähty Dakota Goyo. Biologisesta isästään vieraantunut poika innostuu roboteista ja isä-poika-suhteella on uusi mahdollisuus, kun heidän on yhdessä pakko kerätä velkojille rahaa alamaailman robottiotteluilla.
Vanhemman Kentonin robottia huoltaa Lostista tuttu Evangeline Lilly. Ihmiskolmikkoa avustaa tappeluiden vedonlyöntiä pyörittävä Anthony Mackie (The Hurt Locker).
Jackmanin sänkikarisma on elämänsä vedossa ja aussista on kasvamassa uusi, pelkällä karismalla murhaava Clintti. Robottielokuvan draamakohtaukset olisivat helposti ylinäytellyn korneja, mutta Jackman, Goyo ja Lilly tekevät parhaansa elokuvan eteen.
Valitettavasti kukaan ei kertonut tekijöille, että koko idea robottinyrkkeilystä on tahattoman koominen ja tylsä. 1980-luvulla idean ongelmat olisi ehkä ohitettu aikakaudelle ominaisena hassutteluna ja Real Steelillä olisi nykyään kulttiseuranta.
On Real Steelillä varmasti faninsa nykyhetkessäkin. Elokuva on kuin suoraan pienten poikien päiväunista ja sillä olisi aitoa leluhyllypotentiaalia, jos se ei kilpailisi samasta yleisöstä uusvanhojen brändien, kuten Transformersin, Turtlesin ja G.I. Joen kanssa.
Rockylle (1976) velkaa oleva kelpo tarina sivuun ja jäljelle jäävät vain robottitappelut, joissa teräs on kylmää ja osumissa munaa, mutta tunnelma tiessään. Robotit ovat hitaita, kankeita ja tunteettomia kertakäyttötavaroita, joiden suosiota elokuvan maailmassa ei voi kuin ihmetellä. Missä yleisön janoama taisteluraivo? Miksi robotit eivät paini tai harrasta muita taistelulajeja? Miksi ihmisten UFC tai muut täyskontaktin sallivat kamppailulajit eivät riittäneet yleisölle?
Elokuvan onneksi lapset eivät jaksane ihmetellä, miten pieni poika jaksaa kaivaa ylös ja raahata perässään mudasta löytämäänsä 500 kiloista robottia tai miksi Charlie käyttää robotin ohjaukseen äänikomentoja, eikä nopeampia ja yksinkertaisempia peliohjaimia – liiketunnistimesta puhumattakaan.
11-vuoden ikärajastaan huolimatta elokuvassa on muutama kyseenalainen kohtaus perhe-elokuvaksi. Esimerkiksi heti elokuvan alussa pahoinpidellään elävää eläintä pelkästään viihteen vuoksi.
1990-luvun tietokonepeli One Must Fall: 2097 näytti, että taistelurobotit voi upottaa uskottavasti tulevaisuuden dystopiaan. Real Steelissä vuosien kuluminen ei näy muuten kuin kehittyneenä puhelimena ja robotteina, joita kukaan ei ole vielä hoksannut käyttää rikoksiin tai niiden ehkäisyyn. Nyrkkeilyhän se loogisin käyttötarkoitus on, vai mitä Will Smith (I, Robot)?
Real Steel -elokuvan traileri
Filmtrailer.com