Shoplifters – Perhesalaisuuksia

GENRE ENSI-ILTA 28.12.2018 TÄHDET

Tämän vuoden Kultaisen palmun voittaja vaatii hieman aikaa tehdäkseen vaikutuksen, mutta sitten se iskeekin täysillä.

Kun Hirokazu Kore-eda vihdoin sai liian kauan odotetun pystinsä Cannesissa, tapahtui jotain outoa: kukaan ei oikeastaan protestoinut. Se ei tarkoita, etteikö päätös olisi ollut yllätys.

Japanilaisohjaajan uutuus olisi voinut jäädä huomaamatta kilpailussa, joka oli täynnä sanomaansa niin lujaa julistavia elokuvia, että katsoja usein poistui teatterista korvat humisten. Siinä ei ollut korvaan tarttuvia lauluja tai skandaalinkäryistä poliittista taustavirettä kuten Kirill Serebrennikovin Kesässä, Cold Warin mestarillista mustavalkoista kuvausta tai Spike Leen BlacKkKlansmanin ajankohtaisuutta (ja tarttuvia lauluja). Mutta vaikka nuo nimeltä mainitut esimerkit ovat kuinka vaikuttavia tahansa, kukaan ei voi kiistää, etteikö Shopliftersissä olisi eniten sydäntä.

Shoplifters ei silti ole tyypillinen tunteellinen palkintojyrä, joka on rakennettu pienten hengähdystaukojen rytmittämistä, päin naamaa iskevistä tunteellisista hetkistä. Suoritus on sitäkin vaikuttavampi, kun tietää sen perustuvan ilmeisesti paikallisiin uutisiin asti nousseista tositapahtumista ja kertovan satunnaisesti työllistetyn pikkurikollisten kituuttavasta perheestä, joka elää liian ahtaassa asunnossa isoäidin (valitettavasti sittemmin edesmennyt Kirin Kiki) eläkkeellä ja satunnaisilla rötöstelyillä.

Yhden rötöstelykeikan jälkeen panokset äkkiä kasvavat, kun näpistelykierrokselta palaavat isä (Lily Franky) ja poika (Kairi Jyo) päättävät adoptoida kaltoin kohdellun Juri-tytön – yksinkertaisesti vain ottamalla hänet mukaansa kotiin. Tyttö saa uudeksi nimekseen Rin, ja hänestä tulee oleellinen osa perheen elämää. Olettaen, etteivät uutiset hänen katoamisestaan herätä liikaa epätoivottua huomiota.

On helppo kuvitella kuinka esimerkiksi Ken Loach tarttuisi samanlaiseen aiheeseen ja miltä se näyttäisi ja tuntuisi. Mutta vaikka arkiset perhedraamat ovat jo pitkään olleet festivaaleja kiertävien elokuvien peruskauraa, Shoplifters erottuu silti edukseen. Pääasiassa, koska Kore-eda on koko uransa ajan ollut mitä vähiten näyttävyyteen pyrkivä ohjaaja. Edes hänen Tokionsa ei näytä muiden elokuvien suosimalta värikkäältä hyökkäykseltä aisteja vastaan.

Vaikka Kore-eda ei peittele oudon, verenperimän – ja kuten nyt on selvää, impulsiivisen päätöksenteon – yhdistämän ryhmänsä elämän usein brutaaleja realiteetteja, hän ei myöskään lypsä niitä. Ja kaikella kunnioituksella yrmyä brittiläistä elokuvantekijää kohtaan; hyvä niin.

Vaikka Kore-eda on äärimmäisen hienovarainen, hän ei todellakaan ole tylsä. Eikä hän arastele seksiäkään, mistä todistaa hellä ja suorastaan ratkiriemukas odottamattoman intohimon kohtaus kahden ihmisen välillä, jotka vuosia vain selviytymiseen keskittyessään ovat unohtaneet, että saattaisivat tarvita sitä. Hänellä on myös harvinainen kyky olla aina hahmojensa puolella, kuin elokuvallinen suojelusenkeli, vähättelemättä silti hetkeäkään näiden monia huonoja puolia. Siksi kukin heistä saakin paljon aikaa paistatella valokeilassa – tai masturboida rahasta – ja lopulta kukin heistä on niin tuttu ja läheinen, että heidän kohtalostaan alkaa huolestua. Kohtalosta, joka osoittautuu hyvin yllättäväksi.

Shoplifters tuo mieleen Kore-edan aikaisemman hylätyistä lapsista kertovan elokuvan Nobody Knows, joka vuonna 2004 toi hädin tuskin teini-ikäiselle Yûya Yagiralle Cannesin parhaan näyttelijän palkinnon. Uutuus ei ehkä ole ohjaajan äärimmäinen mestariteos, mutta hän on aikamme johdonmukaisimpia elokuvantekijöitä. Hänen elokuvansa ovat heti tunnistettavia, mutta mikään niistä ei tunnu välityöltä.

Puhumattakaan siitä, että Kore-edan mestarillisesta tavasta ohjata lapsia voisi kirjoittaa kirjoja. Hän ei koskaan valitse helpointa ratkaisua tai ilmeisintä sydänsurua. Puhuessaan toukokuussa Kultaisen palmun voittajan valinnasta Cate Blanchett selitti johtamansa juryn päätöstä: ”Kaikki elementit osuvat kohdilleen. Näytteleminen on hienoa, ohjaus on hienoa ja esillepano on syvällistä. Kaikki ne kietoutuvat saumattomasti. Kyseessä on erityinen elokuva.”

Kore-eda voidaan ikuisesti tuntea elokuvantekijänä, joka kuiskaa sanomansa, mutta tällä kertaa häntä lopulta kuultiin.