Kun Maurice (Fred Ulysse) saa vakavan kohtauksen, hänen vieraantuneet lapsensa matkustavat Marseillen laitamilla sijaitsevaan merenrantahuvilaan. Paluu unohdetun lapsuuden maisemiin saa Angèlen (ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Guédiguianin vaimo ja muusa Ariane Ascaride), Armandin (Gérard Meylan) ja Josephin (Jean-Pierre Darroussin) pian muistelemaan menneitä ja jakamaan itsestään enemmän kuin he ovat tehneet vuosiin. Mutta uudelleen löydetyllä rehellisyydellä on hintansa, koska jotkut asiat aiheuttavat vain tuskaa, eivät helpotusta.
Silloinkin, kun Talo meren rannalla käsittelee traagisiakin asioita, se tuntuu oudon pirteältä, ja siihen on hyvin yksinkertainen syy. Kaikki ristiriidat ja brutaalitkin yhteenotot tapahtuvat pöydän ääressä. Robert Guédiguianin niin erehtymättömästi ranskalaisessa elokuvassa syytökset lentelevät, mutta eivät koskaan yksin. Vieressä on aina lasillinen roséviiniä tai jostain vohkittu savuke, joista hakea lohtua erityisen kuumana käyneen keskustelun jälkeen.
Se auttaa ymmärtämään, miksi on niin helppo lämmetä näille ihmisille huolimatta heidän itsekeskeisyydestään – eikä pidä kuvitella muuta, juuri sitä he ovat. On todella oltava ranskalainen, jotta voi sanoa jotain sellaista kuin: ”Olen niin kyllästynyt loputtomaan masennukseesi”
Todennäköisesti myös se auttaa, että lukuunottamatta muutamaa uutta kasvoa siellä täällä Guédiguian on kerännyt yhteen ryhmän tuttujaan vuosien varrelta. On kouriintuntuvaa, että he tuntevat toisensa hyvin. Tavallaan hahmojen matka tällä nimenomaisella muistojen bulevardilla on myös heidän omaa menneisyyttään, varsinkin kun iloisena takaumana käytetään materiaalia vuonna 1985 julkaistusta Guédiguianin elokuvasta Ki lo sa?, jossa näyttelijöitä nähdään 30 vuotta nuorempina.
Moisista välipaloista on kiitollinen, sillä muuten hahmoilla on vähän tekemistä ja paikkoja joissa käydä. Heidän välisensä kemia – ja kieltäytyminen suhtautua melodramaattiseen tarinaan turhan vakavasti – ovat elokuvan suurin anti.
Valitettavasti matkalla on myös harha-askelia. Tarinaan sisällytetyt outo kalastajarunoilija, joka ei tunnu todelliselta ihmiseltä hetkeäkään, sekä hylätty pakolaislapsi tuntuvat äärimmäisen pakotetuilta. On kuin Guédiguian olisi tajunnut viettäneensä liikaa aikaan häiriintyneen trionsa seurassa ja tarvitsevansa lisää sisältöä tai ympäristön laajentamista. Silloin hän tulee kuitenkin valehdelleeksi katsojalle ja itselleen, sillä on päivänselvää missä hänen suurin kiinnostuksen kohteensa on – ja se ei ole pakolaiskriisi.
Hän haluaa keskittyä outoon kokoelmaansa keski-ikäisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät taas kuin lapsina. Ihmisiin, jotka tupakoivat, tappelevat ja pohtivat mitä he ovat vierineiden vuosien varrella oikeasti saavuttaneet. Ja ennen kaikkea: mitä he ovat menettäneet. On hyvinkin mahdollista, että he saavat myös katsojan pohtimaan.