Tappajan näköinen mies

GENRE ENSI-ILTA 05.02.2016 TÄHDET

Matti Röngän Viktor Kärppä -romaaneihin perustuva Tappajan näköinen mies oli alkujaan televisiosarja, joka esitettiin vuonna 2011 MTV3:lla. Sarjan ja siitä nyt valmistuneen elokuvan päähenkilö on Neuvostoliitossa syntynyt, sittemmin suomalaistunut Viktor Kärppä (Samuli Edelmann), joka päätyy keskelle Venäjän uutta presidenttiä kohdistuvaa salamurhajuonta.

Sarjastakin vastanneen ohjaaja Lauri Nurksen ansioksi sanottakoon, että hän menee elokuvasovituksellaan suoraan asiaan. Kärppä esitellään tehokkaasti parissa kohtauksessa perheenisäksi, joka ei osaa täysin päästää irti puolirikollisista bisneksistään. Tästä johtuen perhe-elämä on kriisissä ja vaimo Marja (Maria Ylipää) viettää aikaa kirjanpitäjänsä Arin (Mikko Nousiainen) kanssa.

Venäjällä käydessään Kärpän autoon kätketään myrkkykaasukapseli, jota on määrä käyttää Helsingissä valtiovierailulla olevan Venäjän presidentin surmaamiseen. Kärppä saa vihiä suunnitelmasta ja lähtee selvittämään asiaa poliisiystävänsä Teppo Korhosen (Martti Suosalo) sekä pikkuveljensä Aleksein (Ville Haapasalo) kanssa. Kärppä ajautuu kovaan ristipaineeseen, kun häntä yhtäkkiä syytetään gangsterien suorittamista kolmesta murhasta.

Elokuva on Röngän romaanien tapaan ehtaa dekkaribulkkia. Sen paras puoli on tehokas ja tarkkaan laskettu tahti, jolla se polkee eteenpäin. Turhat rönsyt on karsittu minimiin, ja jokainen kohtaus edistää juonta selvällä tavalla. Osittain kyse lienee budjettirajoitteesta. Tunnelmoinnille ei ole aikaa.

Kiire ja kustannustehokkuus pilkottavat Tappajan näköisen miehen joka reunasta. Toimintakohtaukset esitetään rajatuin kuvin ja tätä paikkaillaan loputtomilla, täysin tarpeettomilla yläkuvilla kaupungeista. Kuvaus ja valaistus ovat perus-tv-tasoa.

Halpa ulkoasu ei ole elokuvan suurin ongelma, sillä valitettavasti Tappajan näköinen mies on myös tappavan tylsä. Moneen kertaan nähty salamurhajuoni ei tarjoa yllätyksiä ja sen nostalgia 1980-luvun kylmä sota -trillereitä ja niiden kehnoja toimintakohtauksia kohtaan on väljähtänyttä. Jos tehdään juonivetoinen dekkari, sopisi siltä odottaa isompia juonenkäänteitä tai kiivaampaa poliittista kähmintää.

Kasarista muistuttavat aiheen lisäksi tyylivalinnat. Hyvä esimerkki on ällöttävä kohtaus, jossa venäläinen prostituoitu viettelee päähenkilön datsalla, ja saksofoni alkaa luritella ääniraidalla. Toinen esimerkki on etsivä Korhosen suuhun kirjoitettu pseudonokkela puheenparsi, jolla haetaan kaiken nähneen happaman konkarin ironiaa, mutta joka lässähtää rumasti naamalleen. ”Vronskit on pojilla otteet” kommentoi Korhonen Vronski-nimisen gangsterin menoa, ja katsoja facepalmaa.

Tällaista yliyrittämistä ja maskuliinista juustoa ei ole kotimaisessa elokuvassa hetkeen tarjoiltu, vaikka Vares-elokuvia onkin kasassa jo yhdeksän.

Viime vuodet on puhuttu pohjoismaiden omasta rikosgenrestä, Nordic noirista, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Millennium-trilogia sekä tv-sarjat Silta ja Rikos. Suomi on jätetty tämän lajityypin ulkopuolelle. Tappajan näköinen mies herättää kysymyksen, voisiko vahvasta suhteestamme itänaapuriin kehitellä meille spesifiä dekkarien alagenreä? Historia on vahva ja rajan tienoolle on helppo kehitellä hämäräbisneksiä.

Nurksen ohjauksen perusteella matkaa on vielä. Tappajan näköinen mies on niin tylsä, niin laiskasti ohjattu ja ennen kaikkea niin geneerinen, että siitä on vaikea kuvitella kenenkään Suomen ulkopuolella kiinnostuvan. Maan sisältä yleisöä voi sentään löytyä. Alkuperäinen tv-sarja saavutti Maikkarilla satojen tuhansien yleisöt.


Aiheeseen liittyvät elokuvat