Konsepti, jossa ihmiset ja mielikuvitusolennot asuttavat samaa maailmaa, on käsitelty jo muun muassa Robert Zemeckisin vuoden 1988 Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -klassikossa. Siinä ihmisten ja animaatiohahmojen välillä oli selvä luokkajako. Peter Jackson osoitti seuraavana vuonna Meet the Feebles -helmellään, että pörröisten Muppet-hahmojen kulissien takaisen rietastelua voi kuvittaa hauskasti ja fiksusti.
Brian Hensonin The Happytime Murders ei muutamasta oivalluksen hetkestä huolimatta pääse lähellekään edellä mainittuja mestariteoksia. Se on lähempänä David Ayerin Netflix-massaan päätynyttä Bright-fantasiaa. Siinäkin lähtökohdan kiinnostavuus hukkuu usein geneerisen toimintaleffan poimuihin.
The Happytime Murdersin ensisijainen kompastuskivi taitaa olla siinä, että härski toimintakomedia haluaa samalla olla film noir -parodia. Noir on varmaan isolle osalle tämän hetken yleisömassaa tuntematon lajityyppi, ja sekin mitä siitä tunnetaan on juuri niitä kliseitä, joita Hensonin elokuva korostaa olettaen, että niiden esitteleminen tekee niistä hauskoja.
Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa elävä nukkehahmo Phil Philips saa toimeksiannon femme fatale -nukelta. Tämän kiristäjää etsiessään Philips törmää mysteeriin, jossa muutaman vuosikymmenen takaisen tv:n suosikkisarjan ihmisistä ja nukeista koostunutta näyttelijäkaartia harvennetaan niin että pumpuli pöllyää. Vastentahtoisesti hän joutuu Melissa McCarthyn esittämän entisen poliisiparinsa aisapariksi selvittämään tapausta.
Yksityisetsivätarinoiden laittomien päihteiden ja pornoteollisuuden maailmaan sukeltava tarina käyttää parhaat paukkunsa melko alkumetreillään. Huovasta tehtyjen hahmojen ja härskiyksien sekoitus viehättää aina juuri vastakkainasettelullaan. Kun he asuttavat maailmaa, jossa ylilyönnit ovat normi, tuo herkullinen asetelma laimentuu merkittävästi.
Silloin itse tarinassa pitäisi riittää kiinnostavuutta kannattelemaan hoito loppuun asti. Ikävä kyllä Henson ja kumppanit ovat ilmeisesti ajatelleet, että tarinaa ei tarvita, jos hahmot puhuvat rumia, kun tarvitaan jotain katsojia kiinnostavaa. Harmi sinänsä, sillä Muppettien joulu -elokuvallaan (1992) Henson on osoittanut, että hän osaa klassikkomateriaalin ja modernin kyynistelyn herkullisen yhdistelemisen.
Näin ollen The Happytime Murders jää tapaukseksi, jonka matalaotsaisuudesta olisi vakavammin otettuna voinut saada aikaiseksi jotain huomattavasti hauskempaa kuin lunastamattomaksi lupaukseksi jäävä kohellus. Jotain menosta kertoo, että sen tiimellyksessä edes Melissa McCarthyn tuttu kohkaus ei tunnu yhtä ärsyttävältä kuin yleensä elokuvissa, joissa hänet on nostettu pääosaan.
Yhdysvalloissa The Happytime Murders on saanut ikärajaluokituksen R, joka on suurin piirtein sama kuin Suomen K16. Suomessa elokuva on saanut kovasta pehmopornosta ja yleensä karsaasti katsotusta päihteidenkäytöstä huolimatta ikärajakseen 12. Se osoittanee, että öykkäröinti sekä seksistä ja huumeista häröily ynnä muu ”aikuinen” materiaali on oikeastaan lapsellista.
Vanhempien seurassa teatteriin pääsee Suomessa siis jo yhdeksänvuotiaana. Kannattanee miettiä jo etukäteen haluaako jälkikasvulle elokuvan jälkeen selostaa seinille ejakuloinnin ja sokerin henkeen vetämisen huonoista puolista.