The Rider

GENRE ENSI-ILTA 23.11.2018 TÄHDET

Elokuvan tapahtumat kokeneet henkilöt näyttelevät itsensä oloisia ihmisiä dramatisoidussa kertomuksessa, joka hyvin erityisestä kulttuurista kertoessaan onnistuu tavoittamaan jotain yleismaailmallista.

Alussa mielen valtaa pettymys. Sairaalasta kotiutunut nuori mies nyhtää veitsen kärjellä päähänsä tikeillä pultatun siteen irti ja tutkii sen alla olevaa isoa haavaa. Rodeoratsastajista kertova kehuttu ”erilainen” indiedraama onkin paljastumassa machopullisteluksi. Onneksi kyseessä on väärä hälytys.

Kyseessä on nimittäin kertomus siitä, miten itsensä villihevosten kesyttäjänä ja rodeoratsastajana määritelleeseen mieheen vaikuttaa lääkärien kielto jatkaa identiteettinsä muodostanutta toimintaa. Varsinkin, kun hän asuu yhteisössä, jossa hevosten ympärillä pyörivä arojen vapaan miehen elämä on normi.

Viime aikojen trenditermi on ollut toksinen maskuliinisuus, jota ei pahemmin ole vaivauduttu määrittelemään, mutta joka ilmeisesti tarkoittaa sukupuolistuneella vallankäytöllä muita tukahduttamaan pyrkivää miehisyyttä. Jossain vaiheessa The Rideria katsoessaan tulee mieleen, että se sisältää jotain, jonka täytyy olla toksisuuden vastakohta.

Elokuvan päähenkilöt ovat äijiä: he elävät luonnosta, vangitsevat villihevosia ja kesyttävät näitä myytäviksi, ratsastavat rodeossa ja jauhavat äijäasioita kaljan ääressä. Mutta kun se otetaan pois heiltä, se ei aiheuta tuhoavaa vihaa. He eivät myöskään pelkää osoittaa rakkauttaan toisiaan kohtaan eivätkä kavahda kosketusta. Miehinen identiteetti on heissä niin vahva, etteivät he tunne oloaan uhatuiksi.

Vielä vaikuttavammaksi elokuva muodostuu, kun tietää, että päähenkilöä esittävä Brady Jandreau on kokenut saman kuin näyttelemänsä Brady Blackburn. Hän sai vakavan päävamman hevosen kaviosta ja lääkärit kielsivät häneltä ratsastamisen. Kaiken lisäksi Brady Blackburnin viinaan ja uhkapeleihin menevä isä ja Aspergerin syndroomasta kärsivä sisko ovat Jandreaun omaa perhettä. Hahmon ystävät ovat näyttelijän ystäviä.

Vaikka pelko äijäpullistelusta hälvenee, jossain vaiheessa katsoja alkaa taas huolestua, että kyseessä on kliseinen vaikeuksien kautta voittoon -tarina, jossa kehäraakiksi julistettu mies tahdonvoimallaan taistelee itsensä voittajaksi. Onneksi kiinalaisen Chloé Zhaon elokuva ei ole kiinnostunut siitä suunnasta.

Tarinalla on mahdollisuus kehittyä moneen suuntaan, mutta keskittymällä vammautumisen aiheuttamaan kituuttavaan arkeen se luo intiaanireservaatin cowboymaailmasta jotain, joka on käsinkosketeltavan ymmärrettävää urbaanissa Suomessakin. Karun kauniiden maisemien upea esittely puolestaan perustelee, miksi sen asukkaat niin rakastavat vaikeaa elämäänsä siellä.

Suomalaisia viehättänee hevosmiesten puhumattomuus ja tunteiden osoittaminen tekojen kautta. Saakin olla melkoinen kivisydän, jos silmäkulma ei kostu avainkohtauksessa, jossa Brady on musertua oman voimattomuutensa edessä juuri, kun hän on osoittanut suurinta mahdollista välittämistä ystävälleen, jonka asiat ovat vielä huonommin. Haikea, varovaisen toiveikas elokuva, jossa tapahtuu vähän, mutta joka kertoo paljon, on varsinainen helmi.