15 kilometria pitkä Geiranger-vuono on Norjan luonnonkauneimpia nähtävyyksiä. Sesonkiaikaan sen pohjukassa sijaitsevassa Geirangerin kylässä saattaa nähdä enemmän turisteja kuin paikallisia asukkaita. Vuonoa reunustavat vuorenseinämät ovat rapautuneet ja Åkerneset-vuoren rinteen uskotaan jossain vaiheessa romahtavan mereen. Sen pelätään aiheuttavan valtavan hyökyaallon, joka vyöryy minuuteissa Geirangeriin ja muihin vuonon varrella sijaitseviin kyliin.
Tämän tosiasian perusteella Roar Uthaug on tehnyt katastrofielokuvan The Wave, joka korostaa tosipohjaisuuttaan sisällyttämällä alkuteksteihin arkistomateriaalia aikaisemmista tuhoisista maanvyörymistä ja hyökyaalloista. Tätä ennen Uthaug on ohjannut kauhujännärin Jäätävä ansa (Fritt vilt, 2006), lasten fantasiaelokuvan Julenatt i Blåfjell (2009) sekä historiallisen toimintaseikkailun Flukt (2012).
Kristoffer Joner on Kristian, edellä mainittua vuorta valvovan pienen tutkimusryhmän pedantti jäsen, joka uskoo asioiden tarkistamiseen. Tarkka geologi on nyt kuitenkin tehnyt työsopimuksen öljy-yhtiön kanssa ja on muuttamassa pieneltä ja kauniilta paikkakunnalta isoon rannikkokaupunkiin. Kristian on ottanut valvontatyönsä henkilökohtaisena turvallisuusmissiona, ja perheen juuriltaan kiskomisesta aiheutuvan huonon omatunnon myötä hänen mielensä täyttyy pahoista aavistuksista.
Erinäiset oudot sattumukset saavat Kristianin epäilemään, että he ovat tutkineet ja mitanneet vääriä asioita. Huoli saa hänet laiminlöimään tehtäviään muuttoa valmistelevana perheenpäänä, ja siitä aiheutuva riita hajauttaa perheen eri puolille Geirangeria juuri, kun pahin tuntuu olevan toteutumassa.
The Wave on ammattitaitoista työtä, ja se viimeistään on sinetöinyt Uthaugille pestin Hollywoodiin. Elokuva noudattaa tunnontarkasti katastrofielokuvien ohjekirjaa, eikä kovin monta lajityypin kliseetä jää käyttämättä, kun ennusmerkkejä ja varoituksia ei haluta uskoa. Uthaug hyödyntää tuttuja elementtejä kuitenkin raikkaasti ja maanläheisesti.
Elokuvassa ei suoranaisesti ole pahista, joka myötävaikuttaisi tilanteen pahenemiseen haluttomuudellaan toimia. Siinä on vain tavallisia ihmisiä, jotka kaikesta valmistautumisesta huolimatta yhtäkkiä huomaavat olevansa aivan liian isojen päätösten edessä. Siinä ei myöskään ole yliluonnollisen kyvykästä toimintasankaria, joka ryhtyisi ratkomaan ongelmia fyysisellä erinomaisuudellaan. Tokihan tavalliset ihmiset joutuvat lähes epäinhimillisten tehtävien eteen, mutta ne oikeasti tuntuvat sellaisilta, että niissä on henki pelissä.
Tuhokuvatkin ovat sopivaa mittakaavaa: eivät maailmoja uhkaavia, mutta esitellyn elämäntavan kannalta huikean jättimäisiä. Ne on myös toteutettu hyvin, vaikka käytettävissä ei olekaan ollut satoja – ei edes kymmeniä – miljoonia efektitaaloja. Mikä tärkeintä: ne eivät niinkään aiheuta wau-efektiä kuin aitoa huolta päähenkilöiden puolesta.