Ruotsi – tuo Pohjoimaiden lempeä ja salliva lintukoto – onkin lähihistoriassaan ideologialtaan varsin natsihenkinen. Se ilmeni jo 1900-luvun alussa eugenetiikkana, eli ns. rotuhygieniana, jonka Saksa teki tunnetuksi 1930-luvulla. Valtiovalta saattoi päättää vielä 1970-luvun lopulle ketkä olivat kelvollisia saamaan lapsia. Esimerkiksi vammaiset ja köyhät haluttiin steriloida, jotta vain ”kelvollinen” ihmisaines voisi tuottaa jälkeläisiä. Tämä ”uusi ihminen” olisi pelastava Ruotsin ja nostava sen kukoistukseen. Ajatus ei käytännön tasolla ollut vieras Suomessakaan. Näihin tunnelmiin meidät vie Klaus Härön uusin ohjaus Uusi ihminen. Se sijoittuu Pohjois-Ruotsiin kevääseen 1951. Gertrud (Julia Högberg) on suuren lapsikatraan vanhin. Kun perheen äiti on kuollut, päättävät kunnanisät, että Gertrud on vietävä tyttöjen työkotiin, sillä hän on liian vanha sijoitettavaksi kasvattiperheeseen muiden lasten tapaan, ja näin perhe hajoitetaan.
Gertud saapuu Odenslundin, jossa laitoksen ylihoitaja Solbritt (Maria Lundqvist) ottaa hänet vastaan. Gertrud tutustuu pian muihin tyttöihin ja talon tapoihin, mutta haluaa pois työkodista yhdistääkseen sisaruksensa jälleen. Ainoa tie ulos on antaa steriloida itsensä. Gertrud harkitsee asiaa ja päättää lopulta suostua toimenpiteeseen. Asia mutkistuu, kun hän rakastuu työkodin nuoreen talonmieheen Axeliin (Christoffer Svensson). Gertrud tulee raskaaksi ja haluaa perustaa perheen Axelin kanssa. Raukkamainen ja pelokas Axel väistää vastuunsa, ja Gertud jää yksin järjestelmää vastaan. Hän ilmoittaa sairaalan johdolle, ylihoitaja Solbrittille ja lääkäri Bergille (Tobias Aspelinin), mutta päätös on jo tehty, eikä sterilointia voida enää peruuttaa. Paitsi ellei Gertrud keksi jotain muuta keinoa…
Uusi ihminen on Klaus Härön kolmas Ruotsissa ohjaama elokuva. Kuten aiemmat (Näkymätön Elina, 2002, ja Äideistä parhain, 2005), sijoittuu uutuuskin menneeseen aikaan kertoen nuorten ihmisten kohtaloista. Myös tällä kertaa kerronta on varsin pienimuotoista sijoittuen suljettuun ympäristöön. Pakkosteriloinnit-aiheellaan Uusi ihminen on tärkeä, mutta jotenkin se jää silti saavuttamasta korkeamman tason. Se on hyvin kerrottu ja hyvin näytelty. Ajankuva on luotu taiten ja Jarkko T. Laineen kuvaus on vähäeleisen näyttävää. Mutta elokuvan dramatiikka jää hitusen valjuksi, johtuen mahdollisesti siitä syystä, että Gertudille ei olla annettu riittävän suurta vastavoimaa, ja näin draama jää ohuenlaiseksi. Suljettu laitos – sisäoppilaitos, mielisairaala, vankila jne. – luo omat sisäiset jännitteensä, usein laitoksessa olevien ihmisten (opettajat, vanhemmat oppilaat, hoitajat, lääkärit, vartijat) erilaisista valta-asetelmista johtuen. Uudessa ihmisessä muut hoitajat paitsi Solbritt jäävät pelkiksi taustahahmoiksi, eikä Solbritt todellakaan loista pahuutta tai sadistista luonnetta. Tri Bergille annetaan mahdollisuus nousta tarinan pahikseksi, mutta hänestäkään ei aivan ole siihen. Toki hänen arvomaailmansa on meidän, nykyihmisten, mielestä väärin värittynyt halusta olla luomassa “uusi ihminen” viemällä mahdollisuus lapsensaantiin “epäkelvolta” kansanosalta. Mutta tuon ajan kontekstissa tässä ei ollut mitään ihmeellistä, saati pahaa.
Jos nostaa esiin pari esimerkkiä suljetusta laitoksesta ja sen luomasta dramatiikasta, ovat Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja ruotsalaisen Mikael Håfströmin Pahuus (2003) aivan eri luokkaa kuin Uusi ihminen. Sikäli sääli, koska suomalaisten lasien läpi katsottuna olisi toivonut Härönkin nousevan samalle tasolle. Missään nimessä Uusi ihminen ei ole huono elokuva. Päinvastoin. Se ei vaan nouse samaan lentoon kuin Härön edellinen elokuva, Äideistä parhain.