Höyhenenkepeää hattaraa kaipaaville tämä elokuva toimii kuin botox-pistos ikääntyvän tv-tähtösen naamassa: stressirypyt siliävät ja hymy palaa huuliin.
Wild Child alkaa epäilyttävän paljon Paris Hiltonin elämäkertaa muistuttavana satuna. Poppy (Emma Roberts) on hemmoteltu, etuoikeutetusta elämästä nauttiva nuori amerikkalainen nainen. Kun eräs hänen levottoman mielensä säveltämistä käytännön piloista sattuu vihastuttamaan isän (Aidan Quinn), Poppy joutuu uuden haasteen eteen: kuinka selvitä hengissä englantilaisessa sisäoppilaitoksessa.
Kulttuurishokki on tietenkin suuri, sillä teiniprinsessan roolia vetävä Poppy ei varsinaisesti sulaudu joukkoon harmaaseen. Alussa ärsyttävän hyvin stereotypiansa määrittävä Poppy haluaakin kiihkeästi päästä pois säännöllisten nukkumaanmenoaikojen ja ankeiden kouluasujen kauhukartanosta, ja ainoa tapa onnistua asiassa on joutua erotetuksi. Mutta kuinkas ollakaan, orastavat ystävyyssuhteet eräiden oppilaiden kanssa saavat epäröimään suunnitelman oikeellisuutta.
Wild Child ei tarjoa monta yllätystä lajityypin kaavat sisäistäneille, mutta koska elokuva on aina enemmän kuin vain osiensa summa, onnistuu tämä potentiaalinen kliseeryöpytys kuin varkain päätymään lopputuloksena plussan puolelle. Kyseessä on niin sanottu hyväntuulen leffa, ja vaikka yksikään elokuvan hahmoista ei yllätä syvyydellään, loppua kohden heistä päätyy välittämään. Ainakin vähän, mikä on jo paljon.