Mieleen vain nousi eräs tietty vuoden 1999 klassikko, kun kuuntelen ohjaaja Todd Fieldin yrittävän, todella yrittävän puhua uudesta elokuvastaan Tár. ”En kirjoittanut sitä Cate Blanchett mielessäni, kirjoitin sen Cate Blanchettille. Vietin muutaman kuukauden Cate Blanchettin seurassa ennen kuin aloin puhua Cate Blanchettin kanssa ja ennen kuin Cate Blanchett tietäisi minun viettäneen aikaa Cate Blanchettin seurassa.” Blanchett? Blanchett! Blanchett.
Teksti Marta Bałaga, Venetsia
Todd Field on outo tapaus. Mikäli hänen nimensä kuulostaa hämärästi tutulta, se johtuu vain yhdestä syystä: hän teki Little Childrenin. Se on hieno elokuva, jonka muistaa edelleen, vaikka se ilmestyi jo vuonna 2006.
– On aina erityinen hetki, kun Todd päättää lähteä kodistaan ja tekee uuden elokuvan. Ne ovat kaikki syvästi inhimillisiä, toteaa – aivan oikein – Cate Blanchett.
– Katsoja kutsutaan raastavan intiimillä tavalla katsomaan ihmisten sisäisten koneistojen liikkeitä. Tiesin, että siitä tulisi haastavaa. Palasin jatkuvasti siihen, että hän oli irrallaan itsestäänkin. ”Lydia Tár on monia asioita.” Niin Todd oli kirjoittanut hänestä.
Lydia Tár on tosiaan monia asioita: amerikkalainen pianisti, säveltäjä, Berliinin filharmonikkojen ensimmäinen naispuolinen orkesterinjohtaja. Se on mitä ilmeisimmin tosi iso juttu. Hän julkaisee kirjan Tár on Tár, hän on varakas, hänellä on vierellään omistautunut assistenttinsa, vaimonsa ja tyttärensä. Hän on ”Olympus-vuoren huipulla”, kuvailee Blanchett. Eihän sieltä pääse kuin alas päin.
– Ulkoiset voimat jylläävät, ja meillä on vain rajallisesti tietoa siitä, mitä ne ovat ja mitä ne tarkoittavat. Joka tapauksessa jotain tapahtuu ja hänen elämänsä muuttuu. Hän kulkee hyvin pitkän matkan hyvin lyhyessä ajassa. Me tapaamme hänet aavistuksen yli kolmen viikon aikaikkunassa, Field paljastaa.
Sen enempää hän ei sano. Emme hämmästyisi, vaikka hiljaisuus kestäisi taas 16 vuotta.
– Hän joutuu paikkoihin, joihin ei koskaan kuvitellut joutuvansa. Mutta ehkä hän pystyy näkemään maailman hieman eri tavalla ja havaitsee sen toiveikkaaksi.
Elämän rooli
Mullistuksiin ja muutoksiin on syynsä: Tár on vietellyt nuoren naisen. Ei ketä tahansa naista, sillä heitä on ollut muitakin, mutta tämä väittää tulleensa hyväksikäytetyksi ja uransa tuhoutuneen. Näinä päivinä on vaikea keksia ajankohtaisempaa aihetta, mutta tällä kertaa siinä on sukupuoleen liittyvä tvisti. Blanchett ei ole kiinnostunut aiheesta eikä tvististä.
– Agitprop ei kiinnosta minua. Elokuvassa on paljon triggeröiviä asioita, mutta mikään niistä ei ole sen aihe. Ne ovat juonielementtejä ja tekstuuria johtuen ajasta, jossa elämme. Ne ovat räjähdysherkkiä asioita, mutta minulle kyse oli jostain eksistentialistisemmasta.
Tárin seksuaalisuus ei ollut hänelle oleellinen asia, näyttelijä toteaa. Samalla tavalla kuin se ei ollut oleellista Carol-elokuvassa.
– En yhtään ajattele hahmon sukupuolta tai seksuaalisuutta. En yhtään. Se minusta on hienoa tässä elokuvassa. Se on hyvin inhimillinen muotokuva, ja uskon meidän kypsyneen ihmisinä sen verran, ettei meidän tarvitse repiä siitä otsikoita tai ottaa ongelmaa. Niin vain on. Vasta kun aloimme tehdä lehdistökiertuetta, kaikki hokivat: ”Teillä on nämä naiset keskiössä!” ”Voi paska”, minä ajattelin.
On pakko todeta, että Blanchett on hillitön. Hän pelleilee mikrofonin kanssa, hän irvistelee ja yleensä käyttäytyy kuin joku, joka voi rentoutua koska tietää työryhmänsä saaneen aikaan jotain merkittävää. Kukaan ei hämmästy, kun hänet vähän myöhemmin palkitaan italialaisfestivaalilla. Muutaman seuraavan kuukauden aikana kukaan ei voi nousta häntä vastaan – paitsi ehkä Michelle Yeoh. Lydia Tár on niitä monumenttimaisia roolisuorituksia, joita näyttelijät, varsinkin kokeneimmat suorastaan jumaloivat: monimutkaisia ja vaikeasti määriteltäviä. Ehkä jopa miellyttäviä?
– Hän joutui erittäin, erittäin rankan kiusaamisen kohteeksi, joten petos on hänelle iso juttu ja anteeksianto vaikeaa, Blanchett analysoi.
– Joku ehdottomasti kummittelee Lydian elämässä. Tai jokin. Hänen menneisyytensä, hän itse aikaisempien tekojensa kautta. Hän on ihminen, joka ehdottomasti voi haudata menneisyytensä ja kykyjensä kautta luo itsensä uusiksi. Hänen musiikkinsa pelastaa, muuttaa ja muokkaa häntä. Mutta ehdottomasti – jokin hänelle kummittelee.
Maailma muuttuu
Me Too -liike on siirtymässä uuteen vaiheeseen. Joidenkin mielestä sen lähtölaukaus oli häiriinnyttävä Depp-Heard-oikeudenkäynti, jota dominoi sosiaalisen median pilkka jälkimmäistä kohtaan. Aikaisemmasta uhrista tuli ärsyttävä juonittelija. ”Huono näyttelijä” ja meemi.
Tár on huomattavasti sitä hienovaraisempi, mutta Blanchettin vakuutteluista huolimatta naisiin keskittyminen saa sen tuntumaan jollain tavalla erilaiselta. Se ei ehkä ole ihan reilua, mutta ainakin se on todella mielenkiintoista.
Itsekin jo jonkin aikaa Olympus-vuoren huipulla viihtynyt Blanchett rohkaistuu ajattelemaan erilaista aikaa elämässään. Aikaa, jolloin hän vielä aloitteli eikä hänellä vielä ollut nykyistä vaikutusvaltaansa.
– En koskaan ajatellut identiteettiäni staattisensa asiana. Ihminen kehittyy koko ajan, se meissä on hienoa. Meillä on kyky muuttua, niin yksilöinä kuin kollektiivisesti. Se antaa minulle toivoa planeettamme tulevaisuudesta, hän pohtii.
– Silti, ala on todellakin muuttunut. Työskentelin teatterissa enkä koskaan uskonut minkäänlaiseen elokuvauraan. Kun aikojena alussa ensimmäistä kertaa astuin alalle, muistan mieheni todenneen uskomattoman rohkaisevaan tapaansa: ”Nauti, kultaseni, sinulla on viisi vuotta. Jos olet onnekas.” Blanchett nauraa rehevästi.
– Naisille se oli totuus siihen maailman aikaan! Mutta monet ihmiset ovat tuoneet siihen muutosta. Eivät vain tietä raivanneet naiset, jotka ovat siirtäneet raja-aitoja, ottaneet pieniä rooleja ja tehneet niistä isoja, mutta myös mahtavat miehet meidän rinnallamme. Kuten tässäkin tapauksessa.
Field-paran ohella Blanchettin rinnalla ovat Nina Hoss, Noémie Merlant ja Sophie Kauer. Elokuvan musiikin sävelsi Hildur Guðnadóttir ja sen leikkasi Monika Willi. On helppo ymmärtää, mitä hän tarkoitti sanoessaan elokuvan kertovan ihmisistä, ei naisista, mutta samalla Tár on esimerkki merkittävästä muutoksesta. Jopa hahmojensa suhteen, vaikka Blanchett huomauttaa, ettei nainen johda vastaavaa orkesteria missään päin maailmaa.
– Elokuvissa voi nyt olla ”vahvoja naisia”, millä oikeasti tarkoitetaan sitä, että näillä on tärkeä merkitys tarinassa, eikä sitä, että he olisivat lihaksikkaita ja pystyvät nostamaan norsun. Vaikka ehkä he pystyisivätkin, Blanchett myhäilee.
– Silti monet ”veljemme” Hollywoodissa eivät näytä pystyvän tyytymään tukirooleihin, jollaisia me näyttelisimme mielellämme. Se tuntuu edelleen olevan heille vaikeaa.
Ehkä Todd Field voisi opettaa heitä. Olettaen, että hän taas jonain päivänä päättää lähteä kodistaan tekemään uutta elokuvaa.
Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Focus Features
