Ei, asialla eivät ole myöskään Taivaan enkelit, vaan siipien havina kuuluu historialle. Tähän asti teemoitetut elokuvat on esitetty summittaisessa suosituimmuusjärjestyksessä – erittäin summittaisessa, sillä kalenterin alkupään elokuvilla on niin vähän ääniä, että samoilla pistesijoilla on lukuisia nimikkeitä – mutta nyt kokeilemme hieman erilaista lähestymistapaa.
Koska teema on tosiaan jonkin tietyn ajankohdan kuvaaminen, pistimme elokuvat ”kronologiseen” järjestykseen. Siis sisältönsä, ei ikänsä suhteen. Koska voimme.
Gladiator (2000)
Sattumalta ”vanhin” luukkumme elokuva on myös oikeasti vanhin. Ridley Scottin vuonna 2000 ensi-iltansa saanut Oscar-jyrä alkaa vuodesta 180 jälkeen ajanlaskun alun.
Samalla Gladiator-toimintadraama on hyvä esimerkki siitä, että vaikka teemamme on historia, eivät elokuvamme todellakaan ole dokumentteja. Scottin elokuvassa on ehkä todellisia historiallisia henkilöitä ja paikkoja sekä viittauksia todellisiin tapahtumiin, on turvallista sanoa, että se ei ole missään tapauksessa tositapahtumapohjainen tai edes täysin historiallisesti tarkka. Ennemmin siihen sopii kuvaus, että siinä on hetkiä, jotka eivät ole täysin puutaheinää.
Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö Gladiator olisi hadeksen hyvä leffa! Russell Crowe on täydessä terässä niin seksisymbolina kuin näyttelijänä esittäessään kirkasotsaista sotilasta, joka haluaa tehdä velvollisuutensa, toimia oikein – ja vetäytyä elämään rauhassa rakkaittensa kautta. Hänen vastavoimansa on Joaquin Phoenix, joka ei pelkää heittäytyä raukkamaiseksi keisariksi, jonka heikkouden taustat kuitenkin ymmärtää. Paljon suuria tunteita, huikeita taistelukohtauksia, teknisesti kaikki tiptop – ja siinä seassa hienoja näyttelijäsuorituksia kautta koko linjan. Gladiator on niitä eeppisiä tapauksia, joita varten elokuvateatterit on rakennettu.
12 Years a Slave (2013)
Sitten hyppäämme yli puolitoistatuhatta vuotta ajassa eteenpäin. Steve McQueenin elokuva alkaa vuodesta 1841, jolloin Chiwetel Ejioforin esittämä viulisti Solomon Northrup elää perheineen New Yorkin osavaltiossa. Hänet kuitenkin kidnapataan, rahdataan etelävaltioihin, joissa orjuus edelleen on voimassa ja myydään plantaasinomistajalle, kun kaikki yritykset julistaa itsensä vapaaksi mieheksi on hakattu hänestä.
Northrup muuttuu kädestä käteen siirtyväksi esineeksi, jonka fiksuutta ja taitoja jotkut isännät arvostavat toisten pitäessä niitä orjalle sopimattomina. Suunnattoman historiallisen vääryyden kuvauksen ohella 12 Years a Slave on yksilötasolla huikea selviytymistarina, joka maalaa kuvan ihmisistä pahimmillaan ja parhaimmillan.
There Will Be Blood (2007)
Paul Thomas Andersonin hieno draama alkaa vuodesta 1898 ja kuvaa niin vuosisadan vaihteen Yhdysvaltoja kuin sen murrosta villin lännen maailman vaihtuessa yhä teollisempaan yhteiskuntaan ja preerioiden vapauden joutuessa kapitalistisen sopimusyhteiskunnan pihtiotteeseen.
Daniel Day-Lewis on kaivosmies, joka jalometallien jälkeen onnistuu siirtymään menestyksellisesti uuteen, öljyn ympärillä pyörivaan valtaus- ja tuotantobisnekseen. Halu menestyä muuttuu ahneuden demoniksi, jonka edessä ihmissuhteetkin ovat hyödykkeitä. Vastaansa hän saa saarnaajan (Paul Dano), joka mielellään myös käyttää uskoa aseena henkilökohtaista egoa pönkittääkseen – ja jos hyvin käy, myös rahaa tienatakseen.
Elokuvan ajankuvassa kaikki amerikkalaiset aatteet muuttuvat hiljalleen liiketoiminnaksi. Mutta niiden rattaissa ihmiset – niin voittajat kuin häviäjät – ovat silti edelleen ihmisiä, joiden hyvätkin tunteet voivat väärin kohdeltuina muuttua vihaksi.
Tämän elokuvan myötä Paul Thomas Anderson liittyy niiden ohjaajien joukkoon, jotka ovat esiintyneet jo kahdesti kalenterissamme!
Babylon (2022)
Harva elokuva on jakanut mieliä Episodin toimituksessa niin kuin vuosiin 1926–1952 sijoittuva Babylon. Osa ei siedä sitä ollenkaan, osa nosti sen 2000-luvun alun suosikkiensa joukkoon.
1920-luvulla elokuvat ja niitä tuottava Hollywood olivat unelma ehkä vieläkin enemmän kuin nykyään. Tähteys tai muu menestys alalla tarkoitti liittymistä eliittiin, joka sai tehdä mitä ikinä halusi, ja niin itsetuhoisuus kuin toisten satuttaminen sai muut vain palvomaan entistä hartaammin.
Ala on kuitenkin murroksessa äänielokuvan saapumisen myötä. Se edellyttää uutta, niin näyttelijöiden kuin kameroiden liikettä estävää teknologiaa samalla kun yhteiskunnassa heräävät tahot, jotka ymmärtävät elokuvien voiman ja alkavat tukahduttaa niiden tekijöitä omia tarkoitusperiään palvelemaan.
Lopputulos on eeppinen kuvaus erään aikakauden lopusta. Näin sitä kuvaili elokuvan suuri ystävä: ”Hollywoodin murroksesta kertova Babylon on mammuttimainen elokuva, joka on samaan aikaan niin henkilötragedia kuin kunnianosoitus koko elokuva-alalle. Damien Chazellen eepos sekoittelee tilannekomediaa ja eeppistä kuvastoa onnistuneesti.”
The Brutalist (2024)
Toinen maailmansota on päättynyt, ja keskitysleiriltä selviytynyt László Tóth onnistuu pääsemään Yhdysvaltoihin, vaikka joutuu jättämään vaimonsa ja muut läheisensä jälkeensä. Varakkaan liikemies Van Burenin kirjaston päivitys johtaa kuitenkin turmioon, kunnes kyseinen teollisuuspamppu kuulee muilta kehuja remontista ja tajuaa sen tekijän olleen ennen sotaa juhlittu eurooppalainen arkkitehti.
Van Buren palkkaa Tóthin tekemään valtavaa instituuttirakennusta, ja arkkitehti vuodattaa siihen kaiken patoutuneen – ja vastaväitteitä kuuntelemattoman – luovuutensa. Egot kuitenkin kolisevat, kun Van Buren pitää Tóthia omaisuutenaan, silloin kun ei avoimesti halveksi tätä alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavana loisena. Kolossaalinen instituuttikin on ennemmin monumentti rahoittajalle itselleen.
Väliajalla varustettu huikean pitkä The Brutalist on kuin Tóthin luomukset: massiivinen ja päällekäyvä mutta samalla karkean kaunis ja uskomattoman vaikuttava. Kaikilla osa-alueilla, varsinkin näyttelijäsuoritusten ja musiikin saralla vakuuttava The Brutalist on omanlaisensa kuvaus siirtolaisuudesta ja sen takana vaikuttavista inhimillisistä ja taloudellisista kylmistä tosiasioista.
Münich (Munchen, 2005)
”Tuoreimmassa” luukun elokuvassa päästään jo 1970-luvulle (vaikka The Brutalistin epilogi piipahtaakin vuodessa 1980). Vuoden 1972 olympialaisten aikana palestiinalaisterroristit surmasivat useita israelilaisurheilijoita. Vaikka terroristitkin pysäytettiin, Israel käynnistää salaisen kosto-operaation, jonka tarkoituksena on tappaa iskuun osallistuneita ihmisiä. Tehtävään värvättyjen yhteys viralliseen Israeliin pyyhitään pois, joten kiinni jäädessään agentit ovat omillaan toimivia tappajia.
Iskujen välillä agentit joutuvat kohtaamaan niin omat pelkonsa kuin moraaliset epäilynsä. Lisäksi he alkavat epäillä, että liittolaisiinkaan ei voi luottaa, sillä ”hyviksetkin” tekevät diilejä terroristien kanssa, kun se on heille edullista.
Münich ei ole kevyttä seikkailua, jollaista Steven Spielbergiltä usein odotetaan, mutta hänen ohjauksensa myös rankassa toimintadraamassa on huippuluokkaa. Oli katsoja mitä mieltä tahansa tapahtumista, niitä seuraa rystyset valkoisina. Eric Bana on loistava kostoryhmää vetävänä miehenä, jonka vainoharha kasvaa joka iskun myötä.
Kun teemamme tällä kertaa oli historia, pitänee itsekin katsoa taaksepäin ja tehdä muutama korjaus. Eilen kehuimme Aku Louhimiehen nousemista Charlie Kaufmanin rinnalle kaksi elokuvaa kalenteriin saaneeksi ohjaajaksi. Olihan tietysti Thomas Vinterberg jo aikaisemmin kunnostautunut samalla tavalla. Lisäksi, kun oikein elokuvia tutki, niin animaatioluukussamme oli kaksi elokuvaa, joiden ohjaajien joukossa oli Pete Docter. Huh, tulipa parempi olo.
Huomenna tämän luukun vastakohta!
