David Fincherin uusin elokuva Gone Girl perustuu Gillian Flynnin samannimiseen bestselleriin. Flynn on kirjoittanut myös elokuvan käsikirjoituksen. Ben Affleck ja Rosamund Pike esittävät aviopari Nick ja Amy Dunnea. Kun Amy katoaa, Nickistä tulee pääepäilty poliisin, median ja yleisön silmissä. Lokakuussa ensi-iltaan tuleva Gone Girl on David Fincherin kymmenes ohjaustyö. Haastattelussa Fincher keskustelee elokuvastaan.
Mikä oli ensimmäinen reaktiosi luettuasi Gone Girlin?
Ajattelin, että jos se henkilö joka kirjoitti tämän kirjan löytäisi jonkun tavan toteuttaa nämä takaumat ilman, että tuntuisi siltä kuin koko narratiivi pysähtyisi, niin hän tekisi meille kaikille suuren palveluksen. Gillian oli jonkin sellaisen jäljillä, jota en ollut ennen nähnyt. Hän tuntui tunnistaneen mielikuvan narsistisesta projektiosta, ei vain siinä suhteessa millaisena haluamme, että meidät nähdään, vaan myös kenen kanssa haluamme, että meidät nähdään. Suhteesta voi tulla erittäin katkeroitunut siinä vaiheessa kun toinen osapuoli päättää: ”Olen saanut tarpeekseni. En ole enää kiinnostunut olemaan unelmiesi puoliso”. Tämä vaikutti tärkeältä ja modernilta katsaukselta ihmissuhteisiin. Tarinan rikosfiktio aspekti oli hyvä kiemuroineen ja käänteineen ja nautin juonitteluista, mutta ne eivät olleet niitä seikkoija joista ajattelin, että tätä en ole ennen nähnyt.
Jotkut saattavat sanoa, että kirjalla on melkoisen kyyninen ote siihen, kuinka ihmiset esittävät itsensä ihmissuhteissa. Oliko se millään tavalla huolenaihe sinulle?
Onko kyynisyys huolenaihe? Ei, uskon että useimmissa tapauksissa ihmiset, jotka ovat huolissaan jonkin asian liiallisesta kyynisyydestä, ovat arkoja.
Eli et tuntenut mitään tarvetta tehdä henkilöhahmoista, paremman sanan puutteessa, pidettävämpiä elokuvaa varten?
Mielestäni pidettävyydestä on tullut miltei synonyymi mielistelevän kanssa. En tiedä mitä voisi saavuttaa käsittelemällä tai määrittelemällä henkilöhahmojen pidettävyyttä. Kysymys kuuluu: ”Ovatko he vangitsevia?” Molemmat näistä hahmoista tuntuivat realistisilta minulle. Olen tuntenut ihmisiä, jotka olivat heidän kaltaisiaan.
On helppo nähdä kaupalliset perusteet studion halulle adaptoida suosittu kirja. Mutta mikä sinua projektissa veti puoleensa?
Mielestäni elokuvantekijän vastuu on ennen kaikkea löytää projekteja, jotka kiinnostavat häntä. Ajatus, että yrittäisi tehdä jotakin tyyliin: ”En nyt pidä tästä, mutta olen varma että on ihmisiä, jotka pitävät…” Siinä ei ole minusta mitään järkeä. Joten minä aloitan aina siitä, että onko tämä jotakin, josta minä olen kiinnostunut.
Onko tällä tarinalla mielestäsi jollain tavalla kaksi sankaria – kumpikaan Amy tai Nick ei tunnu olevan sivuroolissa suhteessa toiseen. Molemmat tuntuvat päähenkilöiltä. Voiko näin mielestäsi sanoa?
Mielestäni siirtyminen romaanista elokuvakäsikirjoitukseen on toteutettu näppärästi. Ja annan kaiken kunnian siitä Gillianille. Hän pystyi tunnistamaan, että romaanissa pääsemme molempien henkilöhahmojen pään sisälle. Olemme heidän päänsä sisällä, kuuntelemme heidän ajatuksiaan – heidän kaikkein intiimeimpiä ajatuksiaan. Ja tietenkään elokuvassa ei voi tehdä vastaavaa. Tämä pitää aktivoida, se pitää dramatisoida. Päiväkirjat voivat esittää Amyn kaikkein intiimeimpiä ajatuksia, mutta katsojan on pystyttävä kokemaan Nickin tunteet ja ajatukset hänen käyttäytymisensä kautta. Se oli erittäin monimutkaista. Olin erittäin vaikuttunut siitä, että Gillian näki tämän ja keksi keinon esittää näennäisesti saman tarinan, mutta tavalla joka voisi toimia elokuvan muodossa.
Jotta kirja toimisi elokuvana teit käytännöllisistä syistä muutoksia, mutta niiden lisäksi teitkö mitään muutoksia jotka olisivat liittyneet omien kiinnostuksen aiheittesi painottamiseen? Sanoitko koskaan: ”Haluan mennä syvemmälle tämän kirjassa esiintyvän elementin kanssa” tai ”Haluan nostaa tämän teeman enemmän etualalle”?
Ei, enemmänkin kyse oli leikkaamisesta. Gillian oli mahtava ja tunnollinen yhteistyökumppani. Vaikka Gillianilla oli kestänyt vuosia saada käsikirjoitus valmiiksi, ja se julkaistuksi romaaniksi ja seuraavaksi elokuvakäsikirjoituksen ensimmäinen luonnos, ja lopulta viimeinen filmattava versio, pystyi hän silti uskomattoman taitavasti sanomaan: ”Tämä on piirre, josta puhutaan kolmen tai neljän kappaleen ajan, mutta meillä on aikaa ottaa se mukaan vain käyttäytymisoireeksi tähän yhteen kohtaukseen. Joten prosessiin kuului lähinnä vain Gillianin muistuttaminen siitä, että meillä on vain kaksi tuntia käytettävänä.
Eli yhteistyö kirjailijan kanssa oli suhteellisen kivuton prosessi?
Se oli enemmän kuin kivuton. Gillianille koskaan ei ollut kyse sivujen laskennasta. Uskon, että hän kirjoittaa 15-vuotiaalle Gillian Flynnille, kolmannella rivillä istuvalle leffafanille, joka ahmii popcornia ja seuraa tarinaa. Ja se on harvinainen asia.
Eli Gillian ei ollut liian tarkkana kirjan suhteen?
Ei ole kyse siitä, että löytyisi joku, joka murjoisi oman työnsä. Sinun on voitava käydä keskustelua kirjailijan kanssa sanoaksesi: ”Tämä on hieno idea ja täydellisesti sijoitettu ja muotoiltu romaanissa, mutta en voi käyttää sitä, koska en pysty näyttämään sitä. Ja silloin hän sanoi: ”Entä jos me näyttäisimme sen tällä tavoin?” Joten minusta tämä oli hyvä uutinen. Meillä oli paikalla joku, joka oli enemmän kuin pätevä ja innokas sanomaan: ”Kuinka minä näytän tämän sanomisen sijaan”?
Oliko mitään elokuvia joihin palasit tai joita kehoitit näyttelijöitä katsomaan valmistautumisen vuoksi. Tarjosiko jokin kiinnostavia tarttumapintoja?
Ei, ei oikeastaan. Tuntui kuin tämä olisi enemmänkin revitty 24-tuntisen uutiskaapelin kierrosta. Jollain kummallisella tavalla tarinan juuret ovat tosi-tv:ssä ja tragedia-vampirismissa.
Kuinka paljon sinulle tämä elokuva on moderneista parisuhteista ja siitä millaisia ihmiset voivat olla näinä aikoina ja kuinka paljon elokuvassa on kyse suuremmasta maailmasta jossa me elämme, mediasta ja sensaatiohakuisesta lehdistöstä?
Mielestäni elokuva on ensisijaisesti repivä tarina ja toisekseen siinä on juuri tarpeeksi lääkettä ollakseen relevantti. Meidän suurin huolenaiheemme oli oikeuden tekeminen Gillianin saavuttamalle hienovaraiselle alkemialle, jossa on kaikki trillerimysteerin ainekset, mutta sillä on myös tärkeitä asioita sanottavana ihmissuhteista, sukupuolten välisestä politiikasta ja odotuksista.
Jälkikäteen ajateltuna, Ben Affleck tuntuu luontaisen sopivalta rooliin.
Kenelläkään ei ollut mitään varauksia hänen suhteensa. Kaikkien vastaus oli: ”Vaikka se olisi täydellinen roolijako ei tarkoita sitä, ettei meidän pitäisi tehdä sitä…”
Mitä ominaisuuksia hän tuo, jotka sopivat mielestäsi hyvin?
Etsin jotakin hyvin tietynlaista. Koin, että oli erittäin hyödyllistä saada joku, joka olisi käynyt läpi mediatarkastelun ja tietäisi miltä tuntuisi olla henkilöhahmo narratiivissa, jota ei millään tavalla voi kontrolloida. Benillä on paljon nokkeluutta tämän suhteen. Joten se oli todellinen hyöty.
Mikä teki Rosamund Pikestä oikean Amyn rooliin?
Rosamundissa oli kaksi erityisen kiinnostavaa asiaa. Ensimmäinen oli hänen läpinäkymättömyytensä. Olin nähnyt hänet kolmessa tai neljässä elokuvassa, enkä pystynyt kunnolla lukemaan häntä. Se on harvinaista minulle. Ylpeilen sillä, että yleensä pystyn huomaamaan, kuinka monta nuolta näyttelijällä on kotelossaan ja mikä heidän mekanisminsa on. Jos työsi on seurata ihmisten käyttäytymistä televisiossa, mitä ohjaaminen pääasiassa on, opit lukemaan ihmisiä hyvin nopeasti ja huomaamaan temppuja, joita he ovat taipuvaisia käyttämään. Mutta Rosamundia en osannut lukea ja pidin sitä mielenkiintoisena.
Mukana on muitakin kiinnostavia näyttelijävalintoja.
Carrie Coonin (esittää Nickin kaksoisisko Margoa) löytäminen oli suuri juttu meille, koska me tarvitsimme jonkun jolla olisi hämmästyttävä tuttavallisuus Benin kanssa ja sitä on hyvin vaikea esittää. Tyler Berryn (joka esittää Nickin asianajaja Tanner Boltia) olin jo tavannut ja tunsit hänet jo muuten kuin näyttelijänä. Olin nähnyt joitakin hänen elokuvistaan, mutta siinä valinnassa ratkaisi enemmän tapaaminen. Olin vaikuttunut hänen rauhallisuudestaan, katsekontaktistaan ja äänestä.
Tämän kirjan muuttaminen elokuvaksi tuntuu melkoiselta haasteelta; elokuvat kamppailevat joskus suurestikin tunnelman kanssa. Tuntuiko tämä sinusta sellaiselta tapaukselta?
Kyllä, kyse on alkemiasta. Olin haastattelussa missä minulta kysyttiin teknisistä haasteista ja sanoin, ettei tässä elokuvassa ole teknisiä haasteita. Haaste on sataprosenttisesti tunnelman luomisessa: ”Pystymmekö samaistumaan tähän; ymmärrämmekö mistä näissä ihmisissä on kyse?”
Nyt kun prosessi alkaa olla päätöksessä, luuletko pystyväsi katsomaan valmista elokuvaa ja toteamaan: ”Tiesin haluavani tuon ja tuon ja olen hyvilläni, että olen kuljettanut tuota juonta läpi elokuvan”?
Mielestäni suurin osa on sitä mitä olimme puhuneetkin tekevämme. On pari kohtausta, jotka kuvaisin uudelleen jos voisin, mutta ei ole mitään pointtia mennä siihen. Olisivatko ne 100-prosenttisesti parempia? Ei, ne olisivat todennäköisesti 15 prosenttia parempia. Mutta koen, että teimme sen elokuvan mitä lähdimmekin tekemään.
Viimeiseksi, kysymys musiikista, kolmannesta yhteistyöstäsi Trent Reznorin ja Atticus Rossin kanssa. Muistan, että Dragon Tattoossa sanoit, että haluat musiikin huokuvan kylmää ja eristyneisyyttä ja oli puhetta siitä miltä nämä voisivat kuulostaa – uskoakseni kellot ja kaikuefektit mainittiin. Oliko mahdollisesti samanlaisia asioita mielessä Gone Girlin musiikiksi?
Tämä tulee kuulostamaan oudolta. Näytin elokuvan Trentille ja Atticukselle ja kävelimme ulos esityshuoneesta ja he kysyivät: ”Mitä sinulla on mielessä?” Sanoin: ”Elokuva kertoo julkisivuista – näyttäytymisestä hyvänä naapurina, hyvänä aviomiehenä ja hyvänä vaimona. Joten haluan teidän tekevän oman versionne kylpylämusiikista. Sen tyyppistä musiikkia mitä kuullaan kun mennään hierontaan. Haluan sellaisen musiikin, joka vakuuttelee meille, että kaikki tulee olemaan hyvin.” Mutta tietenkin haluan sen olevan Trentin ja Atticuksen versio siitä, ja en usko sen saavan ketään tuntemaan, että kaikki tulee olemaan hyvin…
Haastattelu: Twentieth Century Fox
Toimittanut Reija Karkkonen