Silent Hill, tuo sumun ja ruosteen täyttämä kauhujen kehto, on ollut kauhun ystävien turvasatama jo vuosikymmeniä. Pelisarja tunnetaan ahdistavasta tunnelmastaan, monitasoisista tarinoistaan ja hirviöistä, jotka ovat kuin Freudin pahimmista painajaisista. Sen perusteella tehtiin samanniminen elokuva vuonna 2006. Se sai vuonna 2012 jatkon Silent Hill: Revelation 3D, joka… no, ei ihan ymmärtänyt tehtäväänsä.
Pelit luottavat hienovaraiseen, psykologiseen kauhuun. Hirviöt symboloivat syyllisyyttä, surua ja traumaattisia kokemuksia, mikä tekee niistä muutakin kuin pelkkiä pelotteita. Revelation heittää symboliikan ikkunasta ja muuttuu täysimittaisiksi Halloween-juhliksi. Pyramid Head ei enää ole kivun vertauskuva vaan lavamestari, joka pitää elokuvan aikataulussa.
Eräässä kohtauksessa päähenkilö Heatherilla on vastassaan mannekiinihirviö, joka muuttaa ihmiset nukeiksi – idea, joka voisi olla karmiva mutta tuntuu enemmän Goosebumpsin hylätyltä jaksolta. Hirviöiden suunnittelu ei ole vain överiä; se on niin absurdia, että jopa kovahermoisin katsoja purskahtaa nauruun.
Yksi pelien nautinnollisimmista puolista on päästä selvittämään Silent Hillin mysteeriä monitasoisten hahmojen rinnalla. Heather on lähinnä juonen välityspalvelu. Hänen tärkein tehtävänsä on kävellä vaaraan samalla välinpitämättömyydellä kuin joku, joka etsii hyvää wifi-signaalia.
Sivuhahmot ovat enemmän pahvikuvia kuin oikeita ihmisiä. Sean Bean palaa rooliinsa Heatherin isänä, jonka pääasiallinen tarkoitus on olla kuvassa niin kauan, että katsojat ehtivät lyödä vetoa, selviääkö hän tällä kertaa. (Spoileri: Silent Hill: Revelationin tekijät eivät tunne edes Sean Bean -traditiota)
Silent Hill: Revelation
Ohjaus: M.J. Bassett
Pääosissa: Adelaide Clemens, Kit Harington, Sean Bean
Adelaide Clemensin esittämälle Heatherille selviää, että hän on sijaisisänsä (Sean Bean) kanssa ollut vuosia pakosalla ihan eri syistä kuin hän on kuvitellut. Hänen perässään on demonisen Silent Hillin kultti. No eipä tietysti aikaakaan, kun kaikki hahmot päätyvät ulottuvuuksien tuolla puolen sijaitsevaan kauhujen kaupunkiin.
Vuonna 2006 ilmestynyt Silent Hill sai Suomessa peli/kauhuelokuvaksi ihan mukiinmenevät 34 600 katsojaa, mutta vuoden 2012 Revelation ei päässyt meillä teattereihin. Suoratoistopalveluista Apple TV ja Blockbuster sen voi vuokrata tai ostaa tsekattavaksi.
”Onnekkaimmat” ovat nähneet Silent Hill: Revelationin 3D-versiona. Tarvitsemmeko tuhkahiukkasia leijailemassa päin naamaa? Luultavasti emme. Tekijät ovat eri mieltä! Elokuvan vimma tökkiä katsojaa silmään kaikella mahdollisella – hirviöiden kynsistä ruosteisiin putkiin – on loputon. Kun lopputekstit pyörivät, melkein odottaa, että 3D Pyramid Head nojaa lähemmäksi ja sanoo: ”Säikähditpäs!” ennen kuin katoaa sumuun.
Mikä siis teki elokuvasta toimittajamme guilty pleasuren? Näin hän kuvailee:
”Silent Hill: Revelation 3D on paras komediaelokuva, joka ei ymmärrä, mikä tekee videopelistä niin rakastetun, mutta on silti niin viihdyttävä, että siitä on vaikea olla pitämättä.”
Revelationin kuvaileminen komediaksi ei ole pelkästään perusteltua – se saattaa olla ainut tapa selviytyä kokemuksesta, jossa säikäytykset ja vitsit kulkevat käsi kädessä.
Pelit tunnetaan hitaasti kasvavasta kauhusta. Hirviön ilmestyessä ei hypi ilmaan, vaan istuu kämmenet hikisinä miettien, voiko taistella viimeisellä jäljellä olevalla luodilla vai pitäisikö vain juosta ja toivoa parasta. Elokuva taas on säikyttelykarnevaali, täynnä dramaattisia musiikkipiikkejä, jotka huutavat: ”Pelästy nyt, kiitos!” Tuottajat ovat selvästi ajatelleet: ”Silent Hill, mutta kauhuversiona pierutyynystä.”
Ja sitten on dialogi. Repliikit kuten ”En pelkää tätä kaupunkia, vaan sitä, miksi saatan itse muuttua”, osuvat yhtä hyvin kuin kop-kop-vitsi hautajaisissa. Onko Heatherin sisällä pimeyttä? Ketä kiinnostaa, kun Pyramid Head pyörittää valtavaa miekkaa kuin hakisi Talent Suomeen!
Loppujen lopuksi Silent Hill: Revelation 3D ei ole niinkään pelien sovitus kuin niiden aiheuttama kuumeuni. Se yrittää puristaa Silent Hillin hienovaraista epätoivoa popcornkauhun muottiin ja päätyy joksikin, joka muistuttaa enemmän Scary Movieta. Ehkä sen suurin synti – ja sen suurin lahja – on se, ettei se tajua, miten naurettava se on. Se haluaa olla Hohto, mutta on videopeleihin perustuvien elokuvien The Room.
Ja se on ihan okei. Silent Hill -fanit voivat edelleen kokea aitoa kauhua pelien parissa, kun taas Revelation tarjoaa naurun tuomaa katarsista. Joskus paras tapa käsitellä traumaa ei ole tuijottaa kuiluun vaan laittaa 3D-lasit päähän ja nauraa, kuinka kömpelösti kuilu unohti repliikkinsä.
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
