Vuonna 2023 ilmestyi yllättävän onnistunut elokuvasovitus Super Mario -peleistä. Siihen asti, kolmenkymmenen vuoden ajan Super Mario Bros. (1993) oli elokuva, joka uudelleenmääritteli lauseen ”It’s-a me, Mario” ennemmin eksistentialistiseksi avunhuudoksi kuin kuuluisaksi hokemaksi. Jos on sekä elokuvafani että pelaaja, siitä nauttimisesta myöntäminen on kuin paljastaisi, että dippaa ranskalaisia jäätelöön – hämmentävää toisille, pyhäinhäväistystä joillekin, mutta omituisen tyydyttävää itselle.
Super Mario Bros. oli ensimmäinen Hollywoodin pitkä elokuva, joka pohjautuu videopeliin. Siinä mielessä on outoa, että sellaisen ensimmäisen yrityksen jälkeen pelielokuvien tekemistä jatkettiin. Toisaalta, se asetti riman niin alas, että lähes kaikki pelielokuvan tekijät ovat sen jälkeen voineet todeta: ”No, ainakaan se ei ole Super Mario Bros..”
Super Mario Bros.
Ohjaus: Rocky Morton, Annabel Jankel
Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper, Samantha Mathis
Putkimiesveljekset Mario (Bob Hoskins) ja Luigi (John Leguizamo) kohtaavat työkeikalla dinosauruksen luita etsivän Daisyn (Samantha Mathis). Kolmikko päätyy dinosaurusten rinnakkaisulottuvuuteen, jonka prinsessaksi Daisy paljastuu. Tosin tekijöiltä menevät pelien prinsessa Daisy ja Peach suloisesti sekaisin, ja muutenkin Mario-pelien elementit muuttuvat elokuvassa oudoiksi versioiksi itsestään.
Suomessa vuoden 1993 Super Mario Bros. -elokuvaa ei nähty teattereissa, vaan se joutui keräämään ystäviä videolla ja dvd:llä. Se on vuokrattavissa tai ostettavissa katsottavaksi suoratoistopalveluista Apple TV, SF Anytime, Telia Play ja Viaplay.
Aloitetaan ilmeisestä: Super Mario Bros. -elokuvalla on suunnilleen yhtä paljon yhteistä alkuperäisten Nintendo-pelien kanssa kuin Bob Hoskinsilla italialaisen putkimiehen kanssa. (Spoileri: ei mitään.) Kirkas ja iloinen Mushroom Kingdom on korvattu dystooppisella kyberpunk-painajaisella, jossa King Koopa – Dennis Hopperin limaisen häiritsevästi esittämänä – johtaa fasistista diktatuuria ja goombat ovat pelottavia dinosaurusihmisiä kutistetuilla päillä. Ikään kuin joku olisi katsonut pelien iloista maailmaa ja ajatellut: ”Tiedätkö, mitä tämä kaipaa? Blade Runneria mutta sienillä.”
Ehkä juuri siinä piilee elokuvan viehätys! Elokuvafanin näkökulmasta teos on aikakapseli 90-luvun Hollywoodin kaaoksesta – kuumeuni väärinhallinnoidusta kunnianhimosta. Pelkästään elokuvan tuotantohistoria on absurdiuden aarreaitta. Ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel eivät ilmeisesti tienneet ohjaavansa Super Mario -elokuvaa ennen kuin vasta puolivälissä tuotantoa. Bob Hoskins (Mario) ja John Leguizamo (Luigi) olivat niin pettyneitä, että väitetysti joivat viskiä ottojen välillä – metodinäyttelijyyden taso, jota voi vain ihailla. Super Mario Bros. on kuin mestarikurssi aiheesta ”näin EI tehdä pelielokuvaa”, joka on rehellisesti sanottuna genre, joka edelleen yrittää saavuttaa korkeat pisteet.
Pelaajalle elokuva saattaa puolustaa oudolla tavalla paikkaansa. Toki, se ei ole uskollinen peleille, mutta eikö juuri se olekin vapauttavaa? Siinä on maailma, jossa Mario ei vain hypi kilpikonnien päälle vaan taistelee myös eksistentialistista ahdistusta vastaan ja Luigi filosofoi rinnakkaisuniversumeista. Pelaajasta voi olla kummallisen tyydyttävää nähdä Mario, joka ei vain kerää kolikoita, vaan myös pohtii elämän tarkoitusta. ”Luota sieneen”, hän sanoo, ja yhtäkkiä voimasienet tuntuvat vertauskuvalta aikuisuudelle.
Eikä unohdeta Yoshia. Suloinen, karmivan realistinen Yoshi, dinosaurus, joka on niin häiritsevän elävän näköinen, että Steven Spielberg varmaan näkee siitä painajaisia. Animatroniikka on oikeasti melko vaikuttavaa – jos pystyy ohittamaan sen, että Yoshi näyttää olevan sekuntien päässä syömästä koko näyttelijäkaartin.
Sitten on käsikirjoitus, jonka selvästi kirjoitti joku, joka ilmeisesti googlasi ”mushroom kingdom” silmät sidottuina. Ja silti juuri sen röyhkeä rohkeus tekee siitä hauskan. Miksi tyytyä vain putkimiesseikkailuun, kun voi saada mukaan rinnakkaisulottuvuuksia, de-evoluutioaseita ja juonen alaluokan kapinasta lisko-yliherruutta vastaan? Marx olisi ylpeä. Mutta mitä on mieltä siitä pitämisen tunnustanut toimittajamme?
”Viime vuoden Super Mario -animaatio oli ehkä päällisin puolin uskollinen tulkinta hittipelistä, mutta siitä oltiin hiottu pois kaikki se särmä ja huuruisuus, jotka ovat minulle oleellinen osa pelien viehätystä. Sen sijaan vuoden 1993 on totaalisen villi ja älytön, minkä takia myös rohkea ja kiehtova. Kyseessä on sekametelisoppa, jossa ei ehkä ole ihan hirveästi järkeä, mutta se on minusta huomattavasti suurempi hengenheimolainen alkuperäispelille, vaikka sisältö itsessään ottaakin muutamia… taiteellisia vapauksia. Käsittämätön elokuva, joka tuo minulle aina hymyn huulille. Trust the fungus.”
Super Mario Bros. on siis erinomainen guilty pleasure, koska se on kaunis katastrofi. Se ei vain epäonnistu, se epäonnistuu ylväästi suistuen raiteilta ja päätyen johonkin niin absurdiin, että sitä ei voi kuin kunnioittaa. Elokuvafanille se on opetus kunnianhimon hilpeästä epäonnistumisesta. Pelaajalle se on todiste, että edes oudoimmat sovitukset eivät voi tappaa iloa Mariosta ja Luigista.
Seuraavassa luukussa sukelletaan nopeiden ja hurjien maailmaan. Siihen asti älkää unohtako luottaa sieneen!
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
