Peliadaptaatiot ovat surkeita. 99 prosenttia pelileffoista ja -sarjoista on täyttä viemärijätettä. Paitsi tietenkin vuoden 1995 Mortal Kombat. Se on 7/5-elokuva.
No joo, vitsit sikseen. HBO:n The Last of Us -sarja pääsi melko lähelle esikuvana toimineen pelin sielunmaisemia, eikä The Super Mario Bros. Movie -elokuvakaan huono ole – päinvastoin. Illumination-studion (Itse ilkimys -franchise sekä Lemmikkien salainen elämä -leffat) ja Nintendon tuottama nostalgialihaksia ihanasti hipelöivä pelileffa onnistuu viihdyttämään ainakin tällaista lapsuutensa kasibittisen Nintendon pelejä rämpyttänyttä keski-ikäistä ikinörttiä.
Paha jättikilpikonna Bowser (alkuperäisenä äänenä Jack Black/suomeksi Veeti Kallio) tuhoaa pingviinien kansoittaman Jäämaan. Seuraava kohde on Sienimaailma, jota tomera ja terhakka prinsessa Peach (Anya Taylor-Joy/Emma Louhivuori) johtaa. Bowserilla on kuitenkin omat suunnitelmansa prinsessan varalle.
Mario (Chris Pratt/Riku Nieminen) ja Luigi (Charlie Day/Heikki Mäkäräinen) ovat perustaneet oman putkimiesfirmansa Brooklyniin, New Yorkiin. He ovat tehneet mainoksen, jossa kuullaan kaksikon italialaisaksenttia – joka paljastuu feikiksi ihan ymmärrettävistä syistä. Brooklynissa puhkeaa vesiputki ja kadut jäävät tulvan alle. Mario ja Luigi näkevät tilaisuutensa tulleen mutta päätyvätkin yllättäen Super Mario -pelimaailmaan. Mario päätyy sienten keskelle ja Luigi synkeään Dark Landsiin.
Alkaa seikkailu, joka sotkee eri Super Mario -pelejä saumattomasti tarinaansa: välillä tasoloikitaan, päristellään hieman kart-autoilla, tapellaan Donkey Kongia (Seth Rogen/Osku Ärilä) vastaan tai muuten vain törmäillään pelaajille tutuissa maisemissa. Ja kuten tuli jo todettua, tämä toiminee aikuisemmalle porukalle nostalgiapommina sekä adhd-sekoilusta pitäville lapsille. Oli miten oli, mutta Bowser on pysäytettävä ennen kuin kaikki on menetetty!
The Super Mario Bros. Movie on nätin näköinen elokuva, joka on täynnä easter eggejä Nintendon ja Illuminationin muista tuotoksista. Kohellus onnistuu naurattamaan muutaman kerran ja kyllähän sitä katsoo muutenkin hymy naamalla. Rakkaus Nintendon pelikonsoleita kohtaan paistaa elokuvasta läpi.
Mitään Lego elokuvan (2014) tapaista syvällisempää metakomediaa ei kannata kuitenkaan odottaa, vaan Super Mario -leffa hauskuuttaa yksinkertaisemmalla tavalla. Leffa on sellainen kiltti ja harmiton tapaus. Onkin ollut erikoista seurata, kuinka nuivasti leffa on otettu rapakon takana vastaan. Noh, politiikka politiikkana ja viihde viihteenä.
Niko Ikonen