Voin nauttia italialaisista eksploitaatioelokuvista ja heidän tekijänoikeuksia uhmaavista versioistaan amerikkalaisista genre-elokuvista ilman ironiaakin. Mutta on muutamia tapauksia, joissa ironia on suorastaan raakalaismaista.
Italialainen eksploitaatioelokuva on ihastuttavan holtiton elokuvagenre, joka ei kumartele tabuja ja jonka moraaliset rajat ovat lähinnä kohteliaita ehdotuksia. Pisimmälle ne menevät kannibaalielokuvissa, joista erityisesti pahamaineisesta kaksikosta Cannibal Holocaust ja Cannibal Ferox nauttiminen saa epäilemään itseään. Niistä löytyy kaikkea: verta, shokeeraavaa yhteiskunnallista kommentaaria, toksisuutta, kyseenalaista etiikkaa ja sellainen määrä eläinrääkäystä, joka saa kovimmankin kauhufanin voimaan pahoin. Niiden kanssa käyn jatkuvaa omaa jaakobinpainiani.
Yhdellä tasolla Cannibal Holocaust ja sen yhtä holtiton serkku Cannibal Ferox ovat terävän kritiikin läntistä ylimielisyyttä kohtaan tarjoava peili. Viesti on kuin keihäs rintaan: Keitä ovat oikeat barbaarit? Alkuperäiskansat, jotka esitetään kannibaalisina hirviöinä vai länsimaiset riistäjät ja tekopyhät, jotka käsittelevät heidän maailmaansa sekä safarina että kaatopaikkana?
Esimerkiksi Cannibal Holocaust -elokuvassa ryhmä dokumentaristeja matkustaa viidakkoon lavastamaa julmuuksia vain päätyäkseen itse kauhuihin, joita he ovat itse yrittivät tuottaa. Se on viiltävä syytös etuoikeuksia, rasismia ja median loputonta sensaatiohakuista nälkää vastaan. Ja kuitenkin, kaikesta kuiluunkatsomisviestinnästään huolimatta, elokuva itse osallistuu samaan raakalaisuuteen, jota se pyrkii kritisoimaan. Se on kuin mies, joka saarnaa vegaanisuudesta samalla kun pyyhkii grillikastiketta leuastaan.
Cannibal Holocaust
Ohjaus: Ruggero Deodato
Pääosissa: Robert Kerman, Carl Gabriel Yorke, Francesca Ciardi
Filmiryhmä katoaa tehdessään dokumenttia Amazonin sademetsän kannibaaliheimoista. Retkikunta onnistuu löytämään heidän jälkeensä jättämiä filmirullia. Ne paljastavat mitä elokuvantekijöille on tapahtunut – mutta myös mitä he ovat itse tehneet.
Vuonna 1979 ilmestyneen Cannibal Holocaustin Suomessa nimellä Kannibaalien polttouhrit kulkenutta videota leikattiin yli kymmenen minuuttia. Dvd-levitykseen se pääsi vasta 2000-luvun alussa. Tällä hetkellä sitä ei löydy mistään suoratoistopalvelusta.
Cannibal Ferox
Ohjaus: Umberto Lenzi
Pääosissa: Lorraine De Selle, Danilo Mattei, Zora Kerova
Vuonna 1981 Umberto Lenzi päätti pistää vielä inhemmaksi Ruggero Deodaton tarinasta. Ystävykset lähtevät viidakkoon todistamaan teoriaansa kannibaalien urbaanilegendastatuksesta. Heidän siellä tapaamansa ihmiset tekevät kaikesta sitä seuraavasta puhtaasti itse aiheutettua.
Myöskään Cannibal Feroxia ei Suomessa tuoreeltaan nähty, eikä sitä löydy suoratoistopalveluista. Toisaalta, ehkä ihan hyvä niinkin…
Eettiseen suomaastoon sijoittuvissa elokuvissa on iso norsu huoneessa – tai kilpikonna teuraspölkyllä. Elokuvat eivät vain simuloi raakalaisuutta; ne myös ilmentävät sitä. Oikeita eläimiä tapettiin kameran edessä kammottavan yksityiskohtaisesti, mikä tuntuu sekä groteskilta että täysin tarpeettomalta. Kyllä, Ruggero Deodato, ymmärrämme, että elämä on julmaa, luonto on raakalainen ja ihmiset ovat hirviöitä. Mutta pitikö todellakin silpoa eläimiä, jotta pointti meni perille? Eikö siitä olisi voitu vain… keskustella?
Ristiriita saa fanin kiemurtelemaan tuolissaan. Toisaalta elokuvien tinkimätön lähestymistapa niiden teemoihin on osa niiden voimaa. Toisaalta niistä nauttimisessa on syyllisyyden tuntu, koska ne eivät vain kuvaa julmuutta vaan osallistuvat siihen aktiivisesti. Niiden katsominen voi tuntua samalta kuin maistaisi herkullista pihviä, kunnes muistaa, että se oli naapurin lemmikkilehmästä kirveellä veistetty.
Miksi niitä siis katsotaan? Miksi altistaa itsensä vapaaehtoisesti moraaliselle ja emotionaaliselle miinakentälle? Monille kyseessä on ehkä kielletyn hedelmän pimeä vetovoima. Elokuvat kohtaavat ihmisluonnon epämukavat totuudet ja pitävät esillä peiliä, joka on rikkinäinen, veren tahrima ja mahdoton sivuuttaa. Ne ovat kiehtovia samalla tavalla kuin junaturma tai pakkomielteinen oirehaku Googlesta, joka vakuuttaa että olet kuolemassa.
Ja silti, on vaikea olla tuntematta itseään osalliseksi niiden synteihin. Jokainen katselukerta tuntuu epämukavalta sopimukselta: Voi pohtia ihmisluonnon syvää pimeyttä, mutta hintana on se, että hyväksyy – vaikka vain epäsuorasti – niiden aiheuttaman vahingon. Se on elokuvallinen Kobayashi Maru, voittamaton eettinen skenaario, jossa omatunto jää ruhjoutuneeksi joka tapauksessa.
Ehkei paradoksia voi sovittaa yhteen muuten kuin lähestymällä elokuvia varoittavina tarinoina, sekä ruudulla että sen ulkopuolella. Ne eivät ole vain varoituksia ihmiskunnan sisällä piilevästä pimeydestä vaan myös taiteen tekemisen eettisten rajojen ylittämisen vaaroista. Ne ovat todisteita tarinankerronnan voimasta ja sen mahdollisuudesta vahingoittaa. Niiden katsomisen ei tarvitse tarkoittaa niiden hyväksymistä, aivan kuten historian julmuuksien opiskelu ei tarkoita, että hyväksyisi kansanmurhan.
Cannibal Holocaust ja Cannibal Ferox valaisevat kollektiivisia puutteitamme samalla, kun ne ilmentävät niitä. Niiden katsominen saattaa saada tuntemaan itsensä raakalaiseksi, mutta ainakin olen itseäni tiedostava raakalainen. Ja ehkä, vain ehkä, se on alku.
Valitettavasti emme voi luvata, etteikö jatkossakin vastaan tulisi yksittäinen synkempi luukku, mutta ainakin seuraavaksi on luvassa jotain viihdyttävämpää, kun tutustumme pariin syyllisyyttä aiheuttavaan toiminta”klassikkoon”.
