Heti ensimmäisessä luukussa tarkistimme niin Wikipediasta kuin tekoälyltä ”guilty pleasure” -ilmaisun määritelmää erityisesti leffafanin kannalta. Jälkimmäinen kuvaili sitä näin:
”Elokuva, josta nautit huolimatta siitä, että sitä pidetään heikkolaatuisena, juustoisena tai ei erityisen hienostuneena valtavirran standardien mukaan. Nämä elokuvat eivät välttämättä vastaa sitä, mitä tyypillisesti kehutaan taiteellisista tai henkisistä arvoista, mutta ne tuovat silti iloa tai viihdettä. ”Syyllisyys” johtuu usein havaitusta kuilusta elokuvan maineen ja katsojan henkilökohtaisen nautinnon välillä.”
15. luukun elokuvan omaksi guilty pleasurekseen ilmoittanut toimittaja oli tiedostanut tämän ristiriidan itsekin:
”Guilty Pleasure terminä on itselleni kaksijakoinen. Tiedostan, että sitä tulee tykättyä välillä elokuvista, jotka eivät vaan ole kovin hyviä, eikä niiden fanittaminen ole periaatteessa leffapiireissä ”hyväksyttävää”. Mutta mitä väliä jos itse nauttii elokuvasta, vaikka suurin osa ei kyseistä teosta arvostakaan?”
Hänen valintansa on ensimmäisen luukun Alien: Romuluksen ohella tämän vuoden ensi-iltoja: David Ayerin The Beekeeper, koska ”Jason Stathamin toimintaelokuva on absurdin typerä ja samaan aikaan tajuttoman viihdyttävää tykitystä.”
The Beekeeper
Ohjaus: David Ayer
Pääosissa: Jason Statham, Josh Hutcherson, Jeremy Irons
Jason Statham on Adam Clay, mehiläistarhaaja, jonka vuokranantaja, sympaattinen eläkeläisrouva joutuu puhelinhuijarien kohteeksi, menettää rahansa ja tekee itsemurhan. Clay lähtee kostamaan rouvan puolesta, ja pahiksien epäonneksi mies ei olekaan pelkkä mehiläistarhaaja, vaan Beekepers-erikoisjoukkojen entinen jäsen, armoton tappokone ja maailman kovin jätkä. Tästä alkaa superväkivaltainen kostoretki, joka lähtee aivan lapasesta.
Vuoden 2024 helmikuussa meillä ensi-iltaan tullut The Beekeeper sai 23 000 katsojaa. Tällä hetkellä The Beekeeper on katsottavissa Amazon Prime Videossa. Lisäksi se on vuokrattavissa tai ostettavissa näissä suoratoistopalveluissa: Apple TV, Microsoft Store, SF Anytime ja Viaplay.
Tunnustamamme guilty pleasuret kertovat meistä paljon elokuvien kuluttajina, ja ehkä vähän itsestämmekin ihmisinä. Mutta mitä kertoo David Ayerista se, että tämä on jo toinen hänen elokuvansa 15 luukun sisällä?! Edellisen kerran mies oli asialla luukun 9 Bright-toimintafantasialla.
No, ei siitä sen enempää, palataan The Beekeeperiin, josta toimittajamme toteaa näin: ”The Beekeeperia katsoessa tuntuu kuin elokuvantekijät olisivat halunneet tehdä oman (hölmömmän) versionsa John Wickista. Koiranpennun sijaan uhri on herttainen mummo, ja taustalla on Wick-elokuvien tyylistä mytologiaa. Taustatarina mehiläisteemaisista erikoisjoukoista kuulostaa vain vitsiltä, ja juoni tuntuu tahattoman koomiselta.”
”Tahattomasta koomisuudestaan huolimatta elokuvassa ei vinkata katsojalle silmää vaan kaikki on supervakavaa, mikä lisää koomisuutta. Vaikka The Beekeeper kuulostaa ihan vitsiltä, minulle leffa oli yksi viihdyttävimpiä elokuvakokemuksia tänä vuonna.”
The Beekeeperin toimivuutta tosin ehkä lisäsi vastikään katsottu tuore Netflix-tuotanto, elokuvillaan Blue Ruin ja Green Room vakuuttaneen ohjaaja-käsikirjoittaja Jeremy Saulnierin vähemmän onnistunut Rebel Ridge.
”Taustoituksena: juuri ennen kuin näin The Beekeeperin, olin katsonut Netflixin paljon kehutun Rebel Ridge -toimintatrillerin, johon petyin. Minulla oli Rebel Ridgeä kohtaan suuret odotukset sen saamien loistoarvioiden myötä ja ennakkoon luvatun Rambo/Reacher-tyylisen viihteen myötä. Rebel Ridge ei ollut varsinaisesti huono, mutta tuntui ettei toiminta eskaloitunut eikä juoni lähtenyt ikinä isolla vaihteella käyntiin tai saanut kunnon räjähtävää kliimaksia.”
”The Beekeeper korjasi Rebel Ridgen tuoman pettymyksen maun suusta. Elokuva on armotonta tykitystä alusta loppuun. Ensimmäisen puolen tunnin sisällä Statham on jo polttanut puhelinhuijarien call centerin ja antanut pahiksille opetuksen moraalista kertomalla heille, ettei varastaminen ole oikein.”
Eikä tässä vielä kaikki: ”Homma vaan paranee tästä. Statham sitoo pahiksen sillalta alas ajavan auton perään. Pian tämän jälkeen Clay kohtaa Beekeepers-joukostaan toisen supertappajan, jonka Statham tappaa hunajapurkin avulla bensa-asemalla, vaikka vastustajalla on minigun.”
”The Beekeeperin pöhkö juoni onnistuu yllättämään övereillä käänteillään, dialogi on todella juustoista ja elokuvassa ei ole mitään jännitettävää, kun Clay on terminaattorimainen tappaja, jolle ei löydy vastusta oikein kenestäkään.”
Eikä siinä ole mitään outoa. Jason Stathamin elokuvissa on usein elämää suurempaa charmia, joka menee hillittömällä tavallä överiksi. The Beekeeperkin toimii kanavana suodattamattomalle Statham-energialle, hänen intensiiviselle, hiljaiselle karismalleen ja kyvylle saada absurdit lähtökohdatkin tuntumaan eeppisiltä.
Joskus tällaisista elokuvista nauttiminen ei kumpuakaan juonesta vaan mahdollisuudesta katsoa Stathamin kaltaisen hyöryjyrän hallitsevan kohtausta kuin kohtausta. Kukaan ei lyö, hehkuta ja letkauta samalla painokkuudella. Ei ole mitään ironista ihailussa sellaista elokuvatitaania kohtaan, joka yksinään hakkaa armeijan, ajaa auton sortuvalta sillalta ja saa silti meidät uskomaan, että vain tavallinen tyyppi paikalliskuppilasta. Yksinkertaisesti sanottuna: Jason Statham on oma lajityyppinsä.
Eli kuten toimittajamme toteaa The Beekeeperin tapauksessa: ”Tätä elokuvaa katsoessa ainoa jännite on siinä, pystyykö katsojan aivot käsittelemään kaikkea sitä mahtavuutta, jota Statham tarjoilee.”
Seuraavaksi: joulukalenterimme ensimmäinen kotimainen luukku!
