David Ayer on kirjoittanut muun muassa Oscareissakin pärjänneen Training Dayn. Hän on myös itse ohjannut omista käsikirjoituksistaan ihan mukiin meneviä elokuvia, kuten sotaleffan Fury. Toisaalta hän on vastuussa vuoden 2016 epäonnistuneen Suicide Squadin kässäristä ja ohjauksesta. Ennakkoon toimintaleffa The Beekeeperiltä pystyi siis odottamaan melkein mitä tahansa.
Sanotaan se heti alkuun: elokuvana The Beekeeper on huono hölmöksi toimintaleffaksikin.
Sen käsikirjoitus jälleen yhdestä huippusalaisen agenttijärjestön eläkkeelle jääneestä huipputaistelijasta, joka ryhtyy henkilökohtaiseen taistoon ilkiöorganisaatiota vastaan on harvinaisen ohuesti ja hölmösti kirjoitettu. Tapa, jolla kyseiselle Beekeeper-järjestölle yritetään luoda mytologiaa sitomalla sen toiminta mehiläistenhoitoon on vaikuttavan sijaan lähinnä myötähäpeää herättävä.
Kaikki ylilyödyt, paperinohuet ja epäuskottavan karrikoidut hahmot on näytelty huonosti – edes yleensä hyvä Jason Statham ei tällä kertaa ole viaton, vaikka hänkään ei voi huonon käsikirjoituksen ja älyvapaan dialogin rajoitteille mitään. Niistä on vastuussa Stathamin edellisenkin toimintatuhnun, Expendables 4:n käsikirjoittaja Kurt Wimmer.
Juoni tuli tuossa käytännössä kerrottua, mutta tarkennetaan: Stathamin esittämä mehiläistenhoitaja Adam Clay elelee idyllisellä, vanhemman rouvan omistamalla maatilalla. Kun inhat puhelinhuijarit vievät rouvalta omat ja luottamustoimien myötä valvonnassa olevat varat, paljastuu hiljaisesta mehiläistenhoitajasta Beekeeper, supersoturi, joka lähtee kostamaan emäntänsä puolesta ja törmää järjestäytyneeseen huijausorganisaatioon. Sitä vetää hemmotellun lapsen tasolle jäänyt aikuinen koulukiusaaja, jota esittää Josh Hutcherson.
Käytännössä elokuva koostuu sarjasta tappelu- ja tuhokohtauksia, joissa Clay raivaa tietään kohti huijaripyramidin huippua. Hän on pysäyttämätön koston astalo, joka voi aseettomana kävellä konnien vartioituihin puhelinkeskuksiin, pyyhkiä lattiaa niiden aseistetuilla turvamiehillä ja räjäyttää ne tuusan nuuskaksi. Ohessa hääri pari FBI-agenttia, joista toinen jonkin verran kamppailee ammatti-ideologiansa ja henkilökohtaisen panoksensa välillä. Muuten tekijät eivät ole heille juuri käyttöä keksineet. Mutta ei se mitään, täysin hukkaan menee myös Hutchersonin hahmon turvapäällikköä esittävä Oscar-voittaja Jeremy Irons.
Kaiken mollauksen jälkeen täytyy silti tunnustaa, että umpihölmön elokuvan parissa viihtyi uskomattoman hyvin tunnin ja kolmen vartin verran. Siinä on jotain ”viatonta” kasarifiilistä niin tarinan mutkia oikovassa kevyen tarinan kuljetuksessa kuin taistelukohtauksissakin, joissa kymmenet konnat heiluttavat aseitaan taustalla, jotta sankari voi mätkiä heidät ketoon yksi kerrallaan.
Menon seuraaminen ei paljon ajatustoimintaa vaadi, eikä käänteitä tarvitse kovin paljon jännittääkään. The Beekeeperin ainut yllätys liittyy pääkonnan perhesuhteisiin, ja se kieltämättä edes vähän nostaa panoksia loppua kohti. Elokuva on myös paikoin yllättävän brutaali, mutta mahdolliset moraaliset kipuilut tukahtuvat kuin itsestään, koska konnat ovat alhaisista alhaisimpia, vanhojen ja kilttien ihmisten vedättäjiä. Harmiton on ehkä väärä sana kuvaamaan The Beekeeperiä, mutta sopivassa, myötämielisessä tilassa se viihdyttää höpsöydellään.
Jouni Vikman