Mitä yhteistä on vuoden 1984 maaliskuulla ja toukokuulla sekä vuoden 1985 heinäkuulla ja lokakuulla? Kyllä, kyseisten kuukausien Playboy-lehden Playmate of the Month -keskiaukeamakaunottaret esiintyvät vuoden 1987 Hard Ticket to Hawaii -elokuvassa. Kyseessä on siis elokuva sellaisille, jotka katsovat niitä artikkelien vuoksi.
Suomalaisia värisyttänee kuitenkin enemmän ihan toisenlainen seksin ruumiillistuma: Ronn Moss, joka itse asiassa aloittaa Kauniit ja rohkeat -sarjan Ridge Forresterina samana vuonna kuin Hard Ticket to Hawaii ilmestyy. Sattumaako?
Jotkut elokuvat nousevat arvostelun yläpuolelle. Ei siksi, että ne olisivat hyviä perinteisessä mielessä, vaan koska ne uskaltavat olla anteeksipyytelemättömän, spektaakkelimaisen naurettavia. Paperilla Hard Ticket to Hawaii on toimintaelokuva, mutta se tuntuu loputtomalla olutvarastolla siunatun, vakoojaelokuvavideokokoelman omistavan, rantalentopalloa ja käärmedokumentteja rakastavan käsikirjoittajan kuumehoureelta. Lopputulos on niin ainutlaatuisen absurdi, että ei ihme jos sen katsomista – saati siitä pitämistä – ei välttämättä halua kuuluttaa kaikille.
Kovaa peliä Havaijilla
Ohjaus: Andy Sidaris
Pääosissa: Ronn Moss, Dona Speir, Hope-Marie Carlton
Hard Ticket to Hawaiin juonta voisi yrittää avata, mutta se on vähän kuin kuvailisi abstraktia maalausta silmät sidottuina. Päällisin puolin se kertoo kahdesta naispuolisesta agentista, jotka tappelevat huumeiden välittäjiä vastaan trooppisella saarella. Mutta mukana kuvioissa on myös laboratoriosta karannut, sairaista rotista kuolettavia myrkkyjä saanut käärme – koska miksi ei, ja olisihan ihan tavallinen karannut myrkkykäärme ollut ihan liian kesyä. Joka tapauksessa, sen sivujuonelle annetaan sama painoarvo kuin huumeiden vastaiselle taistelulle.
Hard Ticket to Hawaii ilmestyi Suomessa vuonna 1990 Kovaa peliä Havaijilla -nimisenä videokasettina. Mikäli sellainen mainosrahoitteinen suoratoistopalvelu kuin Plex on tuttu, voi sieltä katsastaa, mikä elokuvassa on niin viehättävää.
Mutta eipä tätä elokuvaa katsotakaan haastavan tarinankerronan vuoksi. Se on kokemus, joka periaatteessa soveltuisi päihtyneessä tilassa nautittavaksi, mutta toisaalta tuntuu, etteivät sen hulppean järjettömät kohtaukset tarvitse lisästimulantteja.
Päähenkilöt Donna ja Taryn ovat rantapupuiksi naamioituneita salaisia agentteja. Tyypilliseen kasarityyliin heidän tärkeimpiä taitojaan ovat viettely, ammuskelu ja pukeutuminen rikoksia vastaan taistelemisen kannalta niin epäkäytännöllisiin asuihin, että jopa Barbien kulmakarvat kohoaisivat.
Sitten on Rowdy Abilene, sankari, joka lienee nimetty satunnaisia machonimiä suoltavan ohjelmiston avulla. Rowdyn tehtävänä on vuorottain heitellä puisia letkauksia ja ammuskella niin ylimitoitettuja aseita, ettei edes Arnold Schwarzenegger kehtaisi tarttua niihin.
Mainitsematta ei voi jättää myöskään ikonista rullalautakohtausta. Konna-apuri, joka jostain käsittämättömästä syystä maastoutuu puhallettavan seksinuken taakse, syöksyy kohti sankareitamme rullalaudalla. Rowdy vastaa kaivamalla esiin singon ja posauttamalla tämän taivaan tuuliin. Oliko tarpeellista käyttää tehtävään sinkoa? Eips. Oliko kohtaus upea? Ehdottomasti!
Muutenkin Hard Ticket to Hawaiin toimintakohtaukset eivät ole pelkästään övereitä, ne pistävät iloisesti realismin, logiikan ja hyvän maun heittämään häränpyllyä. Jokainen laukaus, räjähdys ja karateisku tuntuu huutavan: ”Tiedän, tässä ei ole mitään järkeä, mutta eikö olekin hauskaa?!”
Elokuvan dialogi ei ehkä ole Shakespearea, mutta se on one liner -aarrearkku, jonka helmet tuntuvat baarin lautasliinalle raapustetuilta. Sellaiset klassikot kuin: ”You’re such a bad guy, but you’re so damn good!” ja ”If brains were birdshit, you’d have a clean cage” lausutaan sellaisella vakaumuksella, ettei voi olla nauramatta. Onko dialogi kamalaa? No kyllä. Onko se niin kamalaa, että se on loistavaa? Voit pistää myrkkykäärmeesi likoon.
Mikään itseään kunnioittava b-elokuva kasarilla ei olisi täydellinen ilman syntikkapainotteista ääniraitaa, ja silläkin saralla Hard Ticket to Hawaii panee parastaan. Musiikki on niin aggressiivisen juustoista, että sen mukana pitäisi tarjoilla maissilastuja. Se ei vain luo tunnelmaa, se on tunnelma, joka alleviivaa jokaista kömpelöä romanttista hetkeä ja itsetarkoituksellista räjähdystä syntikkariffillä.
Hard Ticket to Hawaiista pitämisen tunnustaminen on kuin myöntäisi joskus tursuttavansa suuhunsa kermavaahtoa purkista. Se ei ole ”hyvää” perinteisessä mielessä, mutta silti niin nautinnollista, ettei siitä välitä. Siinä on kaikkea mitä guilty pleasure -elokuva tarvitsee: järjetöntä toimintaa, naurettavaa dialogia, yliseksualisoituja hahmoja ja myrkyllinen myrkkykäärme. Se on kuin elokuvien romulaatikko, sekasortoisen täynnä turhaa tavaraa ja oudosti kiehtova.
Hard Ticket to Hawaiin katsominen ei ehkä saa kyseenalaistamaan elämän tarkoitusta, mutta se saa kyllä kysymään, millainen ihminen uskoi käärmeen vessanpöntössä tuovan tarinaan jotain lisää (ja myös kiittämään häntä). Juuri tuollaisten hetkien vuoksi elokuva ei ole vain guilty pleasure, se on anteeksipyytelemättömän ylilyönnin kulttuuriteko.
Joten sinko tai kylmä juoma käteen ja ei kun nauttimaan järjettömyydestä, sillä Hard Ticket to Hawaii ei oleva vain elokuva, se on kokemus, jossa ei ole mitään hävettävää. No, ehkä sentään jonkin verran.
Seuraavassa luukussa mestarillisen genreohjaajan näkemys klassikkotarinasta! Mikä voisi mennä pieleen?
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
