Amir Shervanin elokuvaura alkoi Teheranissa näyttelijänä jo vuonna 1949. Hän teki menestyksekästä uraa Persiassa myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, kunnes pakeni islamistista vallankumousta Hollywoodiin vuonna 1980.
Siellä hän teki useita toimintaelokuvia, jotka kuvattiin ilman uusintaottoja päiväsaikaan, koska hänellä ei ollut varaa valaistuslaitteistoihin yökuvauksia varten. Ne kuvattiin usein samoissa ympäristöissä ja rakennuksissa, ja takaa-ajokohtauksissa hyödynnettiin tuotannossa käytettyjä kuljetusautoja.
Toimistolle kävellyt Sylvester Stallonen entinen henkivartija saattaoi saada siltä seisomalta käsikirjoituksen käsiinsä. Näin toteutui muun muassa tässä luukussa esiteltävä vuoden 1991 Samurai Cop, Shervanin uran kruununjalokivi, joka myös jäi hänen viimeisekseen.
Samurai Cop kuuluu tapauksiin, jotka ovat niin ihastuttavan kamalia, että niistä tulee jotain uljasta, niistä tulee kokemus. Kokemus, johon kuuluu kyseenalaista dialogia, paloalttiita peruukkeja ja taistelukoreografioita, jotka saavat koulunäytelmätkin vaikuttamaan Hiipivä tiikeri piilotettu lohikäärme -versioinnilta.
Oikeastaan Samurai Copin kutsuminen guilty pleasureksi on aliarviointia. Se on kuin elokuvaversio palaneesta pannukakusta, jonka kitkeryys tekee siitä ikimuistettavan ja saa arvostamaan makeita sattumia.
Samurai Cop
Ohjaus: Amir Shervan
Pääosissa: Matt Hannon, Robert Z’Dar, Mark Frazer
Paperilla Samurai Cop kertoo Joe Marshallista, amerikkalaisesta samuraipoliisista (!), joka saa tehtäväkseen nujertaa kuolettavan japanilaisjengi Katanan. Kuulostaa lupaavalta, mutta kyseinen paperi on lautasliina, johon juoni on raapustettu vedonlyönnin seurauksena parin margaritan jälkeen – tai näin ainakin oletamme.
Uljaasti takatukkaisen Matt Hannonin – ainakin silloin, kun hänen kampaustaan ei peitä peruukki – pariksi päätyy Frank (Mark Frazer). Tämän taidot poliisina rajoittuvat kykyyn reagoida yllättyneesti, no… aivan kaikkeen. Yhdessä he kohtaavat pahikset, joiden inhoihin tekoihin sisältyy rikollisen mittakaavan ylinäytteleminen. Lisäksi mukana on miekkoja, aseita ja yllättävän paljon keskusteluita paistetusta riisistä.
Vuonna 1991 ilmestynyt Samurai Cop ei koskaan päätynyt teattereihin Suomessa, eikä se valitettavasti vaikuta olevan katsottavissa missään suoratoistopalvelussa. Eli jos jossain osuu kotiteatterijulkaisu eteen, siihen kannattaa iskeä kiinni kuin sika limppuun!
Samurai Copin näyttelijäsuoritukset vaihtelevat puisesta mahtipontiseen, usein samassa kohtauksessa. Matt Hannonin Joe lukee vuorosanansa ostoslistan intensiteetillä. Pahikset sentään lähestyvät roolejaan pajavasaran hienostuneisuudella. Heistä ykkönen on Robert Z’Dar, jonka jykevä leuka saa enemmän ruutuaikaa kuin hänen dialoginsa.
Pelin arvokkain pelaaja on silti Joen peruukki. Hannon leikkautti tukkansa jossain vaiheessa tuotantoa, kun kuvitteli jo päässeensä eroon projektista, minkä vuoksi hänen oli paikoittain käytettävä keinotekoista mustaa moppia, joka on niin hirvittävä, että se ansaitsisi oman IMDb-sivun. Peruukki vaihtaa asentoa kohtauksesta toiseen, mikä antaa yksinkertaisellekin dialogille tahatonta avant garde -vibaa.
Sillä jos näytteleminen on kankeata, dialogi on pahempaa. On kuin jotkut vuorosanat olisi käännettu englannista japaniin ja takaisin käyttäen jotain alkeellista käännösohjelmistoa. Elokuvan nähneet eivät voi unohtaa vuorosanoja kuten ”Tuon sinulle hänen päänsä ja laitan sen pianosi päälle!” tai ahdistavan seksuaalisella jännitteellä ladattu ”Pidä se lämpimänä”. Ei, niitä ei voi unohtaa vaikka haluaisi
Toimintakohtaukset on koreografioitu kuin kännisen sedän tanssi hääjuhlissa. Miekkataisteluista puuttuu sekä taito että vauhti, ja aseiden käsittelyyn liittyy sellaista heilumista, että näyttää siltä kuin mehiläisparvi olisi hyökännyt näyttelijöiden kimppuun. Räjähdykset ja autotakaa-ajot eivät niinkään herätä innostusta kuin kysymyksiä kuvausten turvajärjestelyistä.
Huolimatta avuttomuudestaan – tai sen ansiosta – Samurai Cop on kestänyt aikaa kulttiklassikkona. Se yhdistää ihmisiä, todennäköisimmin pizzan parissa ihmettelyyn, mitä tuli katsottua. Sitä on pilkattu ja juhlistettu keskiyön näytöksin, ja onpa sille tehty jatko-osakin, koska ilmeisesti maailma tarvitsi lisää Samurai Copia.
On vain myönnettävä, että joskus huono on parempi.
Varoitus: seuraavan luukun tunnustus voi saada vetämään joulupiparin väärään kurkkuun.
