Guilty pleasure -elokuvat ovat erikoislaatuinen osa elokuvaruokavaliotamme – rasvainen yöpizzapala, jonka väitämme tilaavamme kavereille, joita ei oikeasti ole edes kylässä. Näiden elokuvien loputtomasta seisovasta pöydästä On Deadly Ground (1994) ja Nemesis (1992) erottuvat edukseen absurdien herkkujen joukossa. Ne ovat niin övereitä, älyttömiä ja tahattoman hupaisia, että eivät enää ole vain elokuvia, ne ovat kokemuksia.
Ensin mainittu on ympäristöaktivismia ja Steven Seagalin egoa tihkuva unimaailma, toinen Albert Pyunin kuumehoureinen kyberpunkkarnevaali, jossa hidastettuja luoteja sataa kuin konfetteja. Molemmat ovat kulttiklassikoita syistä, jotka ovat yhtä aikaa päteviä ja käsittämättömiä, mutta niiden syylliset nautinnot syntyvät hyvin eri tavoilla.
Molemmissa elokuvissa loistaa vakaa usko oman syvällisyyteen – ja häpeilemätön välinpitämättömyys tarinallista johdonmukaisuutta kohtaan. On Deadly Groundissa Seagalin hahmo muuttuu öljynporaajasta ekosoturiksi, joka pelastaa luonnon räjäyttämällä öljykenttiä. lopulta itseään julistavaksi shamaaniksi, joka jakelee kung fu -viisauksia katkenneiden käsivarsien kautta ja jonka pohdinnat siitä, ”mitä vaaditaan ihmisen perusolemuksen muuttamiseksi” kuulostaisivat uskottavammalta huppelissa olevan sedän suusta joulupöydässä. Juoni on ommeltu kokoon kohtauksista, jotka vaikuttavat siltä kuin ne olisi käsikirjoitettu ex tempore -henkisesti ryhmätyönä, jossa mukana on sekä kamppailulajien harrastajia että Greenpeacen harjoittelijoita.
Nemesiksessä juoni tuntuu olevan peräisin hylätyistä Blade Runnerin ja Terminatorin luonnoksista. Päähenkilö Alex (Olivier Gruner) on kyberneettisesti paranneltu poliisi, joka viettää enemmän aikaa hidastettuna ikkunoiden läpi heittäytyen kuin järkeviä puhuen. Silti Nemesis uskoo vakaasti olevansa tiedostava kannanotto ihmisyyden ja teknologian suhteesta. Kuin filosofian opiskelija, joka yrittää selittää Nietzcheä liekehtiviä moottorisahoja jonglööraten.
On Deadly Ground
Ohjaus: Steven Seagal
Pääosissa: Steven Seagal, Michael Caine, Joan Chen
Suomessa myös nimellä Vaarallisella alueella tunnetussa elokuvassa Steven Seagalin esittämä palomies pääsee inhan öljy-yhtiön ympäristökieroilujen jäljille. Sen seurauksena hän päätyy paikallisen intiaaniheimon hoiviin ja päättää ryhtyä samaaniksi. Sellaiseksi, joka räjäyttää lian pois.
Vielä vuonna 1994 ympäristöasiat eivät olleet jokaisen suomalaisen sydämessä, joten Vaarallisella alueella sai vain vaivaiset 17 872 katsojaa. Mainetta se on kasvattanut kotiteatterijulkaisuilla, ja parhaillaan sen voi vuokrata tai ostaa tsekkausta varten Apple TV:stä.
Nemesis
Ohjaus: Albert Pyun
Pääosissa: Olivier Gruner, Tim Thomerson, Cary-Hiroyuki Tagawa
Kaukaiseen tulevaisuuteen (vuoteen 2027) sijoittuvassa maailmassa laittomista kyberneettisistä lisäosista on tullut viimeisin villitys rikollisten parissa. Poliisivoimien tappaja (Olivier Gruner) ottaa hatkat, mutta päätyy itse ihmisen ja koneen sekoitukseksi, joka pakotetaan selvittämään… jotain juttua, joka edellyttää kamalasti räiskintää.
Nemesis vilahti Suomen kankailla vuonna 1993 ilman merkittäviä vaikutuksia. Nyt sen voi ostaa katsottavaksi sellaisista suoratoistopalveluista kuin Apple TV, Blockbuster ja SF Anytime. Vuokrattavissa se on myös Viaplayssa. On ehdottomasti muutaman euron väärti.
Mitä toimintaan tulee, molemmat toimivat täpöllä – mutta hyvin eri tavoin. Seagalin tappelukohtaukset ovat malliesimerkki tahattomasta komediasta. Hän hoitelee laumoittain konnia käden käänteessä (kirjaimellisesti) näyttäen siltä kuin olisi jonottamassa kahvitilaustaan. Eikä pidä unohtaa upeaa baaritappelua, jossa hän nolaa rellestävät paikalliset luennolla alkuperäisamerikkalaisten traditioista ennen kuin takoo heidät tunnottomiksi.
Albert Pyun panostaa Nemesiksessä osuvuuden sijaan volyymiin. Kaikkea on liikaa luotien lennellessä joka suuntaan ja hahmojen uhmatessa painovoimaa tavalla, joka saa Wachowskit nolostumaan. Kyse ei ole siitä, onko toiminnassa järkeä (ei ole), vaan siitä, kuinka härskisti joka kuvaan saadaan tungettua räjähdyksiä.
Kummankin elokuvan dialogi on täynnä lainattavaksi kelpaavaa järjettömyyttä. Steven Seagal latelee lauseita kuin: ”Tiedäthän, että kuolet” samalla intohimolla kuin tilaisi voileipää. Puinen ulosanti tekee dramaattisimmistakin lauseista vitsejä. Olivier Grunerin roolisuoritus on… no, ainutlaatuinen. Hänen vuorosanansa vaihtelevat monotonisista käsittämättömiin, kuin hän olisi vasta opettelemassa puhutun kielen konseptia. Tässä mielessä Nemesiksen tähtiä ovat sivuosien esittäjät, jotka latelevat tekstiä kuten: ”Olet vain lihakone” vakaumuksella, joka on suosionosoitusten arvoinen. Niiden vilpitön järjettömyys kohottaa elokuvan huonosta uljaasti huonoon.
Elokuvien suurin ero guilty pleasure -kategoriassa on niiden tarkoitusperissä. On Deadly Ground on Seagalin saarnastuoli. Elokuva on 102-minuuttinen julistus yritysten ahneudesta ja ympäristön tuhosta. Ei haittaa, että lopun räjähdys saattoi yksin jättää ekologisen jalanjäljen, joka ylittää Seagalin uran siihen asti. Huipentuma on Seagalin viisiminuuttinen monologi aiheesta.
Nemesis taas on virkistävän epäpoliittinen, aivan kuin joku oikeasti olisi ymmärtänyt millaista elokuvaa ollaan tekemässä. Sen ainoa tavoite on räjäyttää asioita hidastettuna. Jos On Deadly Ground on tofuburgeri – katkeroituneen vilpitön ja hieman epämiellyttävä – Nemesis on kolmen pekonin juustoburgeri, joka on hukutettu neonketsuppiin. Pyunin elokuvaa ei kiinnosta, opitko mitään; se haluaa vain, että istut alas, nautit pyrotekniikasta ja pohdit, miksi kaikkien housut tuntuvat niin tulenaroilta.
Steven Seagalin On Deadly Ground on Steven Seagal Show. Hän ohjaa, näyttelee ja vaikuttaa uskovan olevansa ihmiskunnan viimeinen suuri toivo sekä ruudulla että sen ulkopuolella. Jokainen kohtaus tuntuu olevan huolellisesti suunniteltu glorifioimaan Seagalin persoonaa – hänen kamppailulajitaitojaan, henkisyyttään ja ekosoturimainettaan. Se on syyllinen nautinto tiivistettynä yhteen mieheen, joka kieltäytyy leikkaamasta itseään. Alaskan luonnonkauneuteen nojaavan kömpelön moraalijulistuksen katkaisevat säännölliset räjähdykset. Aivan kuin Michael Bay olisi päätynyt Greenpeacen retriitille.
Nemesis taas jakaa syylliset nautintonsa koko joukolle B-luokan elokuvatähtiä. Vaikka Grunerilta puuttuu Seagalin hybriksen taso, lausuu hän repliikkinsä kuin viallinen Siri – mikä sopii yllättävän hyvin hänen puoliksi ihminen, puoliksi kone -hahmoonsa. Tukirooleista löytyy (kultti)legendoja, jotka tuovat mukaan kerroksia b-luokan loistokkuutta antautuessaan elokuvan sekopäiseen sävyyn.
On Deadly Ground ja Nemesis edustavat syyllisten nautintojen kirjoa. Ensimmäinen on ylitsevuotavan vakava kunnianosoitus Seagalin harhoille suuruudesta, mutta katsoja nauraa sille eikä sen kanssa. Toinen on hyperaktiivinen räjähdysspektaakkeli, joka nauraa hienovaraisuudelle ja vakavuudelle mutta viehättää itsetietoisuudellaan,
Molemmat ovat äärimmäisen ihastuttavasti älyttömiä ja loputtomasti viihdyttäviä. Aina on tarve Steven Seagalille tappelemassa jääkarhun kanssa – tai ainakin uhkailemassa sellaisella – tai Olivier Grunerille ampumassa kyborgia naamaan kesken voltin heiton. Jos se ei ole cinemaa, mikä on?
Seuraavassa luukussa jotain eroottista. Tai ainakin jotain, joka oli eroottista ennen kuin siitä tehtiin elokuva…
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
