Erotiikan ja eroottisen rakkauden väri on oletusarvoisesti punainen. Mutta kun fanifiktiosta hekumalliseksi hitiksi muodostuneesta Fifty Shades of Greystä ja sen jatko-osista tehtiin elokuvat, mieleen nousi lähinnä beige.
Tuntuu, että siitä pitämisestä tunnustaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin mikään muista tähän astisista guilty pleasure -katsottavistamme. Näin toimittaja perusteli arvostustaan:
”Fifty Shades of Grey -trilogia on viihdyttävä ja saippuaoopperamainen rakkaustarina. Se on minulle tavallaan elokuvaversio Frendeistä.”
Tarkoittaako vertailu Frendeihin jotain lohdullista, epämääräisesti addiktoivaa ja aavistuksen noloa uusintakatsottavaa? Vai vihjaako se Christian Greyn ja Ross Gellerin jakavan ylivedetyn etuoikeutuksen tunteen? Pakkohan tuollaista on pohtia vähän tarkemmin.
Fifty Shades of Grey
Ohjaus: Sam Taylor-Johnson / James Foley
Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Jennifer Ehle
Kirjallisuusopiskelija Anastasia pääsee haastattelemaan upporikasta liikemiestä, Christian Greytä, ja kipinät sinkoilevat (ainakin kirjoissa). Ana voisi heittäytyä suhteeseen, mutta Christianilla on omat sadomasokistiset oikkunsa, joihin hän haluaisi sitoa (heh) naisen. On-off-suhde etenee, mutta Christianin menneisyyden salat uhkaavat onnea matkan varrella.
Sam Taylor-Johnsonin ohjaama, vuonna 2015 ilmestynyt Fifty Shades of Grey oli maailmanlaajuinen ilmiö, joka tuntui Suomessakin. Elokuva sai meillä lähes 150 000 katsojaa. Se kantoi vielä James Foleyn ohjaamiin jatko-osiinkin, sillä vuoden 2017 Fifty Shades Darker sai 130 000 suomalaista katsojaa ja päätösosa Fifty Shades Freedkin vuonna 2018 kasvavasta nurinasta huolimatta 123 000 katsojaa.
Fifty Shades -elokuvat ovat katsottavissa suoratoistopalveluissa Ruutu, SkyShowtime (josta ne poistuvat vuoden 2024 lopussa) ja Viaplay. Ne voi myös vuokrata tai ostaa palveluissa Apple TV, Blockbuster, Elisa Viihde, Microsoft Store, SF Anytime ja Telia Play.
On tunnustettava, että kun siemen on istutettu, ei ole vaikea nähdä Fifty Shades -elokuvia Frendien murjottavana, BDSM:ää rakastavana serkkuna. Kummallakin on samanlainen ennakoitava kaava: Frendeissä se on Rossin ja Rachelin kyllä/ei-draama, jonka Fifty Shades -versiossa intiimi läheisyys on korvattu Christianin pakkomielteisillä neuvotteluilla. Jälkimmäisen vitsit ovat toki tahattomia, mutta Christianin salassapitosopimuksissa on samaa sohvalle viltin alle pakottavaa viehätystä kuin Joeyssä, kun hän ääntää väärin sanan ”charcuterie”.
Sitten on Dakota Johnson, joka ansaitsee huomionosoituksemme – ja ehkä säälimme – Ana Steelenä, jota hän esittää kuin Oscarin arvoista hahmoa saippuaoopperassa. On helppo uskoa hänen Anansa uteliaisuuteen, haavoittuvuuteen ja kykyyn googlata ”kuinka ruoskaa käytetään” täysin uskottavasti. Vuosia myöhemmin Johnson kanavoi samaa intensiteettiä Madame Webiin, elokuvaan, jota kukaan ei kaivannut, mutta jonka moni katsoi vain hänen ansiostaan.
Nyt kun lähdimme kinemaattisten esikuvien polulle, Fifty Shades -trilogiaa voisi kutsua myös Pretty Womanin ja Vain yksi yö -leffan (Indecent Proposal, 1993) äpärälapseksi. Ensin mainitun dna:ta on miljardööri-pelastaa-tyttösen -kaava, vaikka se korvaakin Julia Robertsin charmin pitkitetyillä tuijotuksilla. Vain yksi yö -perua on ajatus rahasta kaiken ratkaisuna, vaikka Robert Redfordin laskelmoitu cooleus onkin korvautunut Jamie Dornanin robottimaisella irrallisuudella ihmiskunnasta. Jos elokuvat olisivat cocktaileja, Fifty Shadesit olisivat niitä liian makeita drinkkejä, joita tilaa yökerhossa ja tajuaa puolivälissä halunneensa sen vain söpön minisateenvarjon vuoksi.
Mutta kuten olemme jo todenneet, ristiriitaisuudet ruokkivat guilty pleasureja, ja jos Fifty Shades -franchise on jotain, niin ristiriitaista. Elokuvat yrittävät olla sekä sensuelleja että turvallisia, särmikkäitä ja yleisösuosikkeja, syvällisiä ja naurettavan pinnallisia. Siihen niiden viehätys perustuukin. Niistä ei voi olla nauttimatta, vaikka kuinka pyörittelisi silmiä juustoiselle dialogille ja turhan koukeroisille, Ellie Gouldingin best of -kokoelman tahtiin leikatuille montaaseille.
Frendeillä ja Fifty Shadesilla on vielä erä yhtäläisyys: kumpikin sijoittuu universumiin, jossa monimuotoisuus on yhtä todellista kuin Christian Greyn huumorintaju. New Yorkiin sijoittuvan sarjan Central Perk -kahvila tuntuu kroonisesti kalpeille tarkoitetulta klubilta, ja Seattleen sijoittuvassa ”romanssissa” värilliset ihmiset tuntuvat esiintyvän vain palvelualalla. Vaikka se tuo kumpaankin, öh… monokromaattista charmia, on oikeastaan vaikuttavaa, kuinka Fifty Shades onnistui tuottamaan kokonaisen trilogian valtapeleistä ja missasi mahdollisuuden tutkia rikkaan, valkoisen vaniljan dynamiikkaa.
Eli, onko Fifty Shades oikeasti kuin Frendit? Ehkä. Senkin pariin voi palata, kun halajaa jotain mukavaa hömppää, joka ei vaadi liiallista ajatustyötä ja jossa on paljon draamaa mutta alhaiset panokset. Molemmista saa lämpimän kotoisen tunteen johonkin tuttuun uppoutumisesta – vaikka sisimmässään tuntisi, että pitäisi katsoa mitä tahansa muuta.
Ainakin voinemme olla samaa mieltä siitä, että oli Madame Webistä mitä mieltä tahansa, Dakota Johnsonin kyvyt ansaitsisivat paremman sopimuksen kuin Christian ikinä hänelle tarjosi.
