Hienoista syyllisyyttä herättävien elokuvasuosikkien tunnustaminen vaatii jonkinlaista rohkeutta, mutta yleensä ei valtavia määriä. Varsinkin näin ystävien kesken.
Kulmakarvat kuitenkin kohosivat yhden toimittajan ilmoitettua omiksi guilty pleasure -elokuvikseen The Human Centipede -sarjan… teokset. Teki mieli kysyä: ”Oletko varma?”, vaikka joulukalenterissamme ei tunnustuksia yhdistetä nimiin. Onhan kyseessä tietysti mielenkiintoinen keskustelunavaus: ”Olenko nähnyt viime aikoina jotain mielenkiintoista? Annahan kun kerron”, mutta silti… Toimittajamme ymmärtää asian (onneksi) itsekin.
”Ihmiset vihaavat näitä elokuvia monesta eri syystä – ja se on erittäin ymmärrettävää, koska aivan häiriintyneitä ja pimeitä nämä toki ovat.”
The Human Centipede
Ohjaus: Tom Six
Kussakin kolmessa The Human Centpede -elokuvassa idea on sama: joku saa päähänsä idean pistää ihmisiä jonoon kiinnittämällä kunkin huulet kirurgisesti edessä olevan peräsuoleen. Kätevästi tällaisen lemmikin ruokkimiseen riittää vain ensimmäisenä olevan ravitseminen… Aivan kuin tuo ei olisi ajatuksena tarpeeksi iljettävä, neropatit kohdistavat koekaniineihinsa kaikenlaista sadismia ja nöyryytystä.
Briteissä jatko-osa kiellettiin aluksi, mutta laajojen leikkausten jälkeen myös saarivaltakunnan asukit pääsivät ihastelemaan ”mestariteosta”.Turha kai mainitakaan, ettei yksikään trilogian elokuvista ole päässyt Suomessa levitykseen, eivätkä ne ole striimattavissa missään suoratoistopalvelussa. Ehkä hyvä niin, voisi joku sanoa.
Mikä ihme siis voi olla tällaisten elokuvien viehätyksen takana? Voisivatko ne olla äärimmäinen yhteishengen rakentaja, koska luulisi ihmisiä yhdistävän kollektiivinen kauhistelu ja epäusko siitä mitä on todistamassa. Tuskin, sillä olen katsonut näitä elokuvia porukassa, ja muistaakseni siitä oli kehittyä riita, kun keskustelimme loppuun asti katsomisen järkevyydesta. Annetaan siis puheenvuoro tunnustuksen tehneelle toimittajalle:
”Itse pidän niistä niiden täysin kieroutuneen maailmankuvan takia. On kiehtovaa pohtia minkälainen mieli saa jotain tällaista aikaiseksi. Ja siis ovathan nämä hauskoja, etenkin kakkososa suorastaan kuplii pikimustaa huumoria kaiken ällöttävyyden keskellä.
”The Human Centipede (First Sequence) löi vuonna 2009 tiskiin sellaiset kökkö- ja iljetyskertoimet, että heikompia hirvittää edelleenkin. Ass to mouth sai aivan uuden merkityksen, kun Tom Sixin luomuksessa pannaan luomakunnan kruunut kierrättämään ruokaa kohtalaisen kekseliäällä tavalla. Ihmistuhatjalkaisen luova saksalainen tohtori Josef Heiter (Dieter Laser) on hillitön natsikarikatyyri. Laser onkin myöhemmin kertonut, että elokuva on natsien psyykestä kertova groteski parodia.”
Niin, pitäisikö tohtori Heiteria pitää jopa inspiroivana hahmona? Ainakin hän todella lähtee toteuttamaan unelmiaan. Harmi, ettei hahmo ole mukana jatko-osassa. Joka siis ilmeisesti on oikeassa mielentilassa komedia.
”Vuoden 2011 The Human Centipede 2 (Full Sequence) on kaikin puolin ”laadukkaampi” teos kuin edeltäjänsä. Six kertoi aikoinaan, että ensimmäinen elokuva on kuin My Little Pony verrattuna kakkoseen. Allekirjoitan lausunnon. Slapstickiä, raakuuksia, iljettävyyksiä ja kaikenlaista pahuutta isketään niin rajulla tavalla tajuntaan, ettei tälle voi kuin nauraa.”
Ehkä kyseessä on trilogia ihmisille, jotka pitävät sairaalasarjoista mutta joille Greyn anatomia on liian kesy? Välttämättä sekään ei ole vastaus, sillä ilmeisesti sarjassa laatu heittelee (The Human Centipedessä siis, ei Greyn anatomiassa).
”Kolmas leffa on pelkkää sadismia ja komediaa, eikä siitä pidä oikeasti kukaan. Siis edes ne piruparat, jotka ovat pitäneet kahdesta aiemmasta leffasta. Metaelokuva, joka on edellisten elokuvien toistoa. Epäonnistunut ja kliseinen ”satiiri”. Törkeää ja epäkorrektia roskaa.”
Kieltämättä koko konseptin absurdius tekee koko hoidosta mustaa komediaa. Eli summa summarum, The Human Centipede -elokuvista nauttiakseen tarvitsee siis huumorintajua ja rautaisen vatsan? Vastaus ei ole selvä toimittajallemmekaan.
”Guilty pleasureita? Ehkä, ehkä ei. Ala-arvoisia elokuvia? Ehdottomasti. Saisiko näistä pitää? Ei todellakaan. Miksi nämä sitten kiehtovat niin paljon?”
Tavallaan on pakko ihailla rohkeutta yrittää tehdä joka osasta edellistä huonompi, koska kuinka edes pystyy ylittämään alkuperäistä konseptia. Kaiken lisäksi homma ei syöksy raiteilta, vaan homma muodostaa (lähes) hallitun ympyrän.
Vielä yksi perustelu tulee mieleen: ainakin omista guilty pleasureistaan alkaa olla jo iloinen, koska ne ”eivät ole ainakaan niin kamalia!”
Seuraavassa luukussa palaamme taas aina viehättävän hömelyyden pariin. Luvassa avaruudesta saapuva vierailija, joka ystävystyy pienen pojan kanssa…
