”Kaiken takana on jotain itseäni isompaa” – Oscar-palkittu rooli räätälöitiin Anthony Hopkinsille

Kukaan muu kuin Sir Anthony Hopkins ei olisi voinut näytellä Isän pääosaa. Koko käsikirjoitus hahmon nimestä syntymäpäivään on nimittäin kirjoitettu walesilaisnäyttelijä mielessä. Ensikertalainen elokuvantekijä kirjoitti käsikirjoituksen Hopkins inspiraationa päähenkilölleen, itsenäiselle ja huumorintajuiselle kahdeksankymppiselle miehelle, joka on päivä päivältä hämmentyneempi ja eksyksissä omassa kodissaankin.

Vaikka Anthony Hopkins tuntee luonnollista empatiaa esittämäänsä, itsensä ikäistä miestä kohtaan, tämän elämäntilanne ei ole jotain, mitä hän olisi itse joutunut käsittelemään.

– Olen 83-vuotias, joten vanhan ukon esittäminen tulee luonnostaan, Hopkins hymyilee. – Vaikka itse olenkin voimissani ja hyvässä kunnossa.

– Kumpikaan omista vanhemmistani ei kärsinyt dementiasta, vaikka isäni kärsikin masennuksesta viimeisinä vuosinaan. Minulla ei oikeastaan ole henkilökohtaista kokemusta siitä.

Käsikirjoitus kuitenkin kosketti häntä. Isä perustuu ranskalaisen Florian Zellerin samannimiseen näytelmään, joka sai ensi-iltansa Pariisissa vuonna 2012. Zeller itse sovitti näytelmästä käsikirjoituksen yhdessä Christopher Hamptonin kanssa. Hampton tunnetaan muun muassa Sovituksen sekä Valheet ja viettelijät -elokuvan käsikirjoituksista.

– En ollut nähnyt näytelmää, Hopkins muistelee. – Mutta tapasin Florianin ja Christopherin, jonka kanssa olin työskennellyt aikaisemmin [vuoden 1973 A Doll’s Housessa ja vuoden 1985 elokuvassa Esimerkillinen isä]. Mielestäni käsikirjoitus oli loistava. Söimme aamiaista hotellilla ja Florian paljastui yhtä miellyttäväksi ihmiseksi kuin käsikirjoitus oli hyvä.

Näyttelijä jatkaa, että ainoaksi ongelmaksi muodostui, että hän oli jo lupautunut Kaksi paavia -elokuvaan, josta hän myöhemmin saisi viidennen Oscar-ehdokkuutensa.

– Tiesin, että tämä olisi riippumaton indie-elokuva, jollaisten rahoitus on aina veitsen terällä, joten kysyin Florianilta, odottaisiko hän minua. Hän vastasi: ”Kyllä!”

Suuria pieniä kysymyksiä

Isä avautuu kokonaan Anthonyn hahmon jatkuvasti kasvavan ahdistuksen kautta, kun hänen vuosia asuttamansa asunto Lontoossa ei enää tunnukaan tutulta. Olivia Colmanin näyttelemä Anne-tytär on kertonut, että vaikka hän rakastaa isäänsä, hän aikoo muuttaa Pariisiin uuden miehensä kanssa. Mutta jos näin on, miksi myös Anne miehineen asuu huoneistossa, ja miksi hänen kodissaan kulkee välillä tuikituntemattomia ihmisiä?

Florian Zeller halusi peilata Anthony-hahmon hämmennystä ja hätäännystä lavasteissa. Hän vaihteli sen värejä ja pohjapiirustusta luodakseen kuvan päähenkilöstä vaeltamassa labyrintissa.

– Lavasteet olivat loistavat, Hopkins kehuu. – Se rakennettiin pieneen studioon Lontoosta luoteeseen. Se valaisttin kuin lontoolainen lähiötalo masentavassa iltapäivän valossa satunnaisine auringonpilkahduksineen. Kaikki se ruokki alitajuntaani.

– En juurikaan kiinnittänyt huomiota Florianin mainintoihin muutoksista taustoissa. Yritin vältellä näyttelemistä ja olla kuin normaali ihminen, joka keittää kahvia ja löytää huoneeseen astuessaan tuntemattoman ihmisen siellä. Silloin riittävät yksinkertaiset kysymykset: ”Mitä täällä teet?”, ”Kuka olet?”, ”Mitä täällä tapahtuu?”

Miljoonille elokuvien ystäville Hopkins on tuttu näyttelijälle Oscarin tuoneen Uhrilampaiden kauhistuttavan Hannibal Lecter -psykopaatin roolista. Monet muistavat hänet myös hovimestari Stevensinä Pitkän päivän illasta. Isän Anthony-hahmo herättänee erilaisia tunteita.

– Ymmärrän kuinka dementia on raskasta ihmisille potilaan lähipiirissä, Hopkins toteaa.

– Olivian reaktio flirttailuuni nuoren naisen [Imogen Pootsin esittämä sairaanhoitaja] ja sitten hänen hämmennyksensä kovistellessani häntä tuntuivat hirveiltä, ne saivat minut tuntemaan syyllisyyttä kohtausten näyttelemisestä!

– Olivian kanssa ei tarvitse näytellä. Ensimmäisenä päivänäni Olivian kanssa teimme itse asiassa elokuvan ensimmäisen kohtauksen, mutta emme kuvanneet aikajärjestyksessä. Se on melko simppeli kohtaus, kävelimme sen läpi Florianin kanssa emmekä harjoitelleet sen kummemmin. Kaikki oli helppoa, kun tunsi tekstin hyvin. Kun missä tahansa elokuvassa tai näytelmässä on näin hieno käsikirjoitus, se toimii kuin kartta, joka tekee asioista helppoja. Käsikirjoituksen opetteleminen on minulle kuin takin pukemista.

Muistipelejä

Elokuva sai Hopkinsin ajattelemaan, kuin arvokasta muistin pelaaminen on. Hän tekee parhaansa pitääkseen omat aivonsa aktiivisina.

– Luen paljon ja soitan pianoa. Soitan viitenä päivänä viikossa. En ole mikään konserttipianisti, mutta se on hyvää harjoitusta.

Nuori Anthony Hopkins teki uraa teatterissa ennen siirtymistään elokuviin 1960-luvulla, ja vuorosanojen opettelu on hänelle edelleen kunnia-asia.

– Lisäksi opettelen ulkoa käsikirjoituksia. Se on tärkein kurinalaisuus, josta saarnaan nuoremmille näyttelijöille, jotka haluavat improvisoida. Näyttelijänä oleminen on hyödyllistä, sillä vuorosanojen opettelu pitää aivot virkeinä. Opettelen ne niin, että osaisin ne unissani, Hopkins nauraa.

– Etenkin näytelmissä se on tärkeää. Vuosia sitten tapasin keskittyä taustatarinoihin enkä vuorosanoihin. Nyt ymmärrän, että juju on vuorosanojen opettelussa ja käsikirjoituksen kaikkien yksityiskohtien pänttäämisessä. Silloin tunne on valtavan rento. Kun osaa vuorosanansa, ei tarvitse jännittää ja on vapaa tekemään mitä haluaa, vapaa improvisoimaan tietyn rakenteen sisällä.

– Se on hyvä tapa pitää aivot terveinä. Se, terveellinen syöminen ja liikunta auttavat. Muistin menettäminen täytyy olla elävää helvettiä, kun ei enää ole mitään ankkureita. Muisti on mitä voimakkain ja tärkein työkalumme, oleellinen selviytymiselle.

Elämän tarkoitus

Jotkut elokuvan syvästi koskettavat kohtaukset, joissa Anthonyn todellisuus murenee yleisön silmien edessä, vaikuttivat syvästi myös Hopkinsiin. Erityisesti hän muistelee kohtausta, jossa Olivia Williams esittää sairaanhoitajaa.

– Kun vanhenee, sitä tapaa tutkailla elämää aikaisempaa enemmän, Hopkins myöntää.

– Elokuva sai minut miettimään menneitä ja vanhempiani ja kaiken suloista surullisuutta. Kohtauksessa Olivia Williamsin kanssa Anthonyni murtuu hänen tajutessaan menettäneensä äitinsä. Teimme kohtauksen, eikä se oikein toiminut heti alkuun, joten pidimme pienen tauon kuvauspaikalla. Näin siellä tuolin, jossa Anthony tapasi istua, ja kuvan hänestä nuorempana tyttäriensä kanssa sekä silmälasit ja kirjan, jotka näkyvät kamera-ajossa, ja silloin se kolahti.

– Muistan vieneeni äitini hakemaan isän tavaroita sairaalasta tämän kuoltua. Isä makasi siinä ja hänen ihonsa oli kylmä. Siitä on melkein neljäkymmentä vuotta. Ajattelin itsekseni: ”Et sinäkään enää niin lämminverinen ole, jonain päivänä on sinun vuorosi.”

Hopkins kuitenkin vakuuttaa, että ajatus on myös lohduttava.

– Sehän kaikessa on niin ihanaa. Voi kuulostaa oudolta, mutta on hyvä muistaa, että tämä on kaikki unta, lopulta tuulen viemää. Otin isäni lasit käteeni, ja niiden vieressä oli pieni muistikirja ja Amerikan kartta. Olin luvannut, että jonain päivänä ajaisimme mantereen poikki LA:han.

– Se kaikki tuli mieleeni siinä viimeisessä kohtauksessa. Kaikki on niin haurasta, ja sen ymmärrän yhä paremmin ja paremmin iän myötä.

Hän rohkenee silti väittää, että onnellisuus voi kulkea käsi kädessä ikääntymisen kanssa.

– Nautin kaikesta enemmän. Pidän nauramisesta ja katson tv:stä vanhoja patuja kuten Sinatraa. He kaikki ovat jo menneet. On suuri voitto tunnustaa kuolema ja kuolevaisuus vielä täällä ollessani ja ajatella, että olen selvinnyt kaikki nämä vuodet.

– Joskus tuntuu, etten ole kirjoittanut elämäni tarinaa, vaan sitä on tehnyt joku muu. En pysty selittämään olemassa oloani. Heittäytymättä uskonnolliseksi tai henkiseksi minulla on tunne, että kaiken takana on jotain itseäni isompaa ja voimakkaampaa, jota en koskaan pysty käsittämään. En pysty selittämään aikaa ja ikääntymistä. Miksi aloitamme avuttomina lapsina ja tulemme lopussa taas avuttomiksi? Saavutuksemme katoavat, ja kaiken merkitystä alkaa kyseenalaistaa. Elossa olemisen typerryttävä riemukkuus tuleekin siitä, että voi sanoa: ”No, oli se silti sen arvoista.”

– Elokuvan tekeminen oli mitä mainiointa aikaa, muistelen sitä suurella nostalgialla. En ole pelkästään ällistynyt, että minun iässäni olen vielä tässä, mutta tunnen itseni myös onnekkaaksi, kun olen saanut leipäni näyttelijänä näin monien vuosien ajan. En voisi unelmoida rikkaammasta elämästä.

Haastattelu: New Zealand Trust Corporation
Toimittanut Jouni Vikman

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut