Oscar-palkittu Isä on matka päähenkilön mieleen – ”Aikamme surullisin sairaus”

Ranskalainen näytelmäkirjailija Florian Zeller tiesi aina haluavansa tehdä ensimmäisen elokuvansa Anthony Hopkinsin kanssa. ”Tiesin, ettei se olisi helppo juttu. Mutta jos joku ei suoraan sano, että ei tule tapahtumaan, on parempi olla itse tekemättä mitään ennakko-oletuksia”, Zeller totesi Zürichissa. Pandemian aikaan tällaiset tarinat kuulostavat suorastaan säädyttömiltä, mutta oli itsestään selvää, että luettuaan Isä-käsikirjoituksen oli Hopkins kutsui Zellerin Los Angelesiin aamiaiselle.

21.8.2021 09:00

Paljon on tapahtunut Florian Zellerin ja Anthony Hopkinsin Los Angelesissa aamiaisen yli käymän keskustelun jälkeen. Yhdessä Christopher Hamptonin kanssa Zeller voitti sovitetulla käsikirjoituksellaan Oscarin. Anthony Hopkins pilasi koko gaalan – joidenkin mielestä – nappaamalla odottamatta – joidenkin mielestä – pystin edesmenneen Chadwick Bosemanin nenän edestä. Tämä siitäkin huolimatta, että gaalan tuottajat olivat muuttaneet palkintojenjakojärjestystä eikä Hopkins ollut edes paikalla juhlissa.

Mutta edes vihaajat eivät voineet jatkaa vihaamista kauan, kunhan näkivät Hopkinsin uppoutuvan dementiasta kärsiväksi mieheksi, joka itsepäisesti väittää voivansa hyvin eikä tunne tarvitsevansa apua keneltäkään. Silti hän epäilee pahinta, myös Olivia Colmanin esittämän tyttärensä suhteen. Olettaen, että hänen Lontoon asunnossaan kuljeskeleva nainen on oikeasti hänen tyttärensä.

– Hän on aina näytellyt vahvoja miehiä. Pirullisen älykkäitä, kaikkea ympärillään kontrolloivia. Mutta nyt puhutaan ihmisestä, joka on yhtäkkiä menettänyt sen kaiken, Zeller analysoi.

– Elokuvan Anthony voi olla hyvin julma mutta myös sydämellinen. En olisi voinut kuvitellakaan rooliin ketään muuta, Zeller kertoo.

Anthony Hopkinsin suuri unelma

Zeller ei ollut yksin. Olivia Colman avasi elokuvan Zürichin elokuvajuhlilla – tosin valkokankaan välityksellä, sillä vaikka näytöksiin pääsi jo yleisöä, Colman ei ollut vielä pystynyt matkustamaan paikan päälle. Näyttelijätär oli samoilla linjoilla ohjaajan kanssa,

– Se on hyvin koskettava ja kaunis elokuva. Florian Zeller on hyvin, hyvin viisas mies. Enkä minäkään olisi antanut kenenkään muun tehdä rooliani. Anthony Hopkins esittää isääni, kuka voisi keksiä jotain parempaa?

83 vuotta täyttäneellä Hopkinsilla oli jo Oscar-pysti Uhrilampaista, ja vuotta aikaisemmin hän oli ollut uudelleen ehdolla The Two Popes -elokuvasta. Zeller veti kuitenkin aivan erilaisesta narusta.

– Anthony Hopkins rakastaa musiikkia, kuten minäkin. Erityisesti hän pitää Georges Bizet’n oopperasta Helmenkalastajat. Hän kertoi löytäneensä sen 30-vuotiaana, Zeller paljastaa.

– Hän esiintyi silloin eräässä näytelmässä ja kiersi sen kanssa Isoa-Britanniaa. Yhdessä pienessä kaupungissa hän kuuli aarian soivan. Hän pysähtyi, kääntyi kannoillaan ja palasi hotelliin ja yritti tavoittaa melodian sen pianolla. Hän kertoi minulle, että oli aina toivonut sitä käytettävän jossain hänen elokuvistaan. Joten loppujen lopuksi hän sai minun suurimman unelmani käymään toteen, ja minä toteutin hänen unelmansa.

Yleensä hyvin iloinen Zeller tuntee elokuvansa vaikean aihealueen liiankin hyvin. Hänen isoäitinsä kasvatti hänet, mutta teini-ikäisenä hän joutui todistamaan mummonsa kärsimystä dementian kourissa. Isoäidin muisto inspiroi Zelleriä puhumaan aiheesta töissään.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Florian Zeller.

– Olin silloin 15 vuotias. Dementia on todennäköisesti aikamme surullisin sairaus, hän toteaa.

– En kuitenkaan halunnut kertoa vain omaa tarinaani, en näytelmässäni enkä elokuvassa. Se koskettaa valitettavasti niin monta ihmistä. Yhtäkkiä rakastettu ihminen ei olekaan enää läsnä.

Zellerin kirjoittamasta näytelmästä tuli menestys.

– Matkustimme sen kanssa monissa maissa, ja riippumatta siitä missä olimme, yleisö reagoi aina samalla tavalla. Minulle kerrottiin henkilökohtaisia tarinoita ja kokemuksia. Minusta tuntuu, että taiteen perimmäinen tarkoitus ei ole vain saada ihmisiä itkemään, se on yhteisten asioiden kokemista. Näytelmä on ohikiitävä hetki, se on osa sen taidemuodon kauneutta, mutta myös elokuva on aina houkutellut minua. Olen iloinen, että tämän elokuvan ansiosta tarina viipyy keskuudessamme kauemmin. Sillä kuka tietää mitä meille vielä tulevaisuudessa käy. Ehkä vähään aikaan ei ole mahdollista kokea teatteria lainkaan?

Matka mieleen

Huolimatta näytelmänsä saamasta tunnustuksesta Zeller ei koskaan halunnut tehdä vain elokuvallista tallennetta siitä.

– Halusin työskennellä näiden näyttelijöiden kanssa ja hyödyntää elokuvan tarjoamia mahdollisuuksia. Käytin myös paljon aikaa Anthonyn asunnon miettimiseen, siitä tuli hyvin pian yksi päähenkilöistä. Sen tunnistaa jollain tavalla hänen tilakseen, mutta sitten jotkin asiat alkavat muuttua. Vähän ajan kuluttua ei enää tiedäkään missä on, eikä ole varma oikein mistään. 

– Tavaroita katoaa tai ne eivät ole omilla paikoillaan, ja nojatuolissa istuu joku uppo-outo ihminen, hitto vie. Jotkut toimittajat ovat sanoneet elokuvan alkavan kuin jännäri, labyrintista alkaa etsiä ulospääsyä.

Studioon rakennettu asunto mahdollisti monenlaisten muutosten toteuttamisen.

– Leikittelimme huonekaluilla ja värimaailmalla. Välillä olimme itsekin eksyksissä. Kukaan ei muistanut missä minkäkin esineen kuului olla missäkin vaiheessa!

Dementiasta, muistin rappeutumisesta tai yleensä vanhempien ihmisten yksinäisyydestä on kirjoitettu paljon. Zeller painottaa, ettei hän halunnut tehdä jälleen uutta teosta, joka katsoo kärsivää ihmistä ulkopuolelta.

– Se on koskettavaa mutta myös tylsää, hän töksäyttää.

– Halusin ihmisten edes hetken oikeasti kokevan mistä tässä sairaudessa on kyse. Uskon katsojiin ja heidän älykkyytensä, enkä halunnut tehdä vain elokuvaa vaan myös kokemuksen. Sellaisen, jossa alkaa kyseenalaistaa mikä on totta ja mikä ei.

Se voi olla turhauttavaa, mutta juuri siltä myös Anthonysta tuntuu. Zellerin mukaan elokuvan oli aina tarkoitus olla realistinen, ainakin tarpeeksi, jotta katsoja uskoisi sen ihmisiin, heidän turhautumiseensa ja hämmennykseensä.

– Katsoja on Anthonyn pään sisällä; eksyksissä ja peloissaan, ja lopulta valmis luovuttamaan. Tuntuu, että kaikki on ymmärrettävä heti tai ei ikinä saa otetta siitä. Se on kuin arvoitus, jota ei voi ratkaista.

Zellerin mukaan sama koskee Anthonyn tytärtä. Hän haluaa auttaa mutta ei tiedä mikä olisi parasta hänen isälleen saati sitten hänen itsensä kannalta.

– Onko kaiken väärti pyhittää koko elämänsä jollekin tällaiselle? Jos rakas ihminen alkaa olla vakavasti sairas, onko todella tarpeen uhrata kaikki itsestään? Ne ovat vaikeita kysymyksiä, kuten jonkun vieminen hoitokotiin. Dementia tekee lapsista vanhempiensa vanhempia, joten heistä tuntuu kuin he hylkäisivät omat lapsensa.

– Oliviaa rakastaa välittömästi, kun hänet näkee valkokankaalla. Juuri sellaista elokuvani tarvitsi. Halusin kuitenkin kohdistaa katsetta myös tuntemattomista ihmisistä huolta pitävien ihmisten uskomattomaan jalomielisyyteen. Sairaanhoitajien ja muun hoitohenkilökunnan. Pandemian aikaan he ovat antaneet meille niin paljon.

Yhdessä yksinäiset

Parhaillaan Zeller työstää elokuvaa The Son. Se on – yllätys yllätys – sovitus toisesta hänen näytelmästään, joka tällä kertaa käsittelee mielenterveysasioita ja masennusta. Hänen mukaansa ne ovat asioita, joista ei juuri keskustella Ranskassa, ei ainakaan kovin avoimesti. Myöhemmin hän todennäköisesti löytää aikaa myös The Mother -näytelmälleen.

– Kirjoittamiseni on aika lailla intuitioon perustuvaa, koska totuus ei aina löydy yksityiskohdista tai faktoista vaan tunteista. Vain silloin tietää olevansa oikeilla jäljillä, kun onnistuu liikuttamaan ihmisiä.

– Kun vielä kirjoitin Isä-näytelmää, minulle sanottiin, että: ”Kai tajuat, ettei kukaan tule katsomaan sitä. Kaikki tietävät, mistä on kyse ja että loppu ei voi olla muuta kuin surullinen ja masentava.” Siksi yleisön reaktio yllätti minut niin suuresti. Joskus, jos käy tai on käynyt läpi jotain hyvin vaikeaa, haluaa tuntea olevansa osa isompaa ryhmää. Haluaa vakuuttaa itselleen, ettei ole täysin yksin. Siinä on jotain voimauttavaa.

Nuo sanat palautuvat myöhemmin toisessa tilaisuudessa, kun vuosia tuntemamme toimittajakolleega purskahtaa äkkiä kyyneliin ja kertoo Zellerille omasta hiipuvasta isästään. On tosiaan hyvä tietää, että loppujen lopuksi ei ole aivan yksin kokemustensa kanssa.

Puhumattakaan aamiaisen nauttimisesta suosikkinsa, maailman yhden suurimman näyttelijätähden kanssa.

Teksti: Marta Bałaga, Zürich
Kuvat: Atlantic Film

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia