Isä

GENRE ENSI-ILTA 13.08.2021 TÄHDET

Isä on Florian Zellerin mestarillinen laatuelokuva dementiasta ja itsensä menettämisestä. Anthony Hopkins loistaa elokuvan pääosassa ja todistaa ansainneensa Oscar-pystin roolistaan rehdisti.

Tämän vuoden Oscar-gaala poikkesi aiemmista vuosista monella tavalla; oli kasvomaskeja ja turvavälejä, ja seremonia oli muutenkin kaikin puolin pienempi ja intiimimpi. Lisäksi tapahtuman järjestäjät vaihtoivat kategorioiden voittajien julistamisen järjestystä, ja parhaan elokuvan palkinnon sijaan gaalan huipensi parhaan miespääosan palkinto, jonka odotettiin menevän edesmenneelle Chadwick Bosemanille Ma Rainey’s Black Bottom -elokuvasta.

Niinpä ei käynytkään, vaan palkinnon nappasi hieman yllättäen Anthony Hopkins odotetusta ja ylistetystä Isä-elokuvasta. Tämä aiheutti kovasti kärhämää, mutta Hopkinsin suoritus on vähintään yhtä magneettinen ja vaikuttava kuin Bosemanin.

Isä on ehkä vuoden pelottavin elokuva. Ei, se ei ole kauhuelokuva, eikä siitä löydy demoneja tai edes verenhimoisia tappajia, mutta se on silti täynnä mörköjä, erittäin todellisia sellaisia. Dementiasta on tehty viime aikoina monta hyvää elokuvaa, mutta Isä on näistä immersiivisin ja todenmukaisin ja juuri siksi myös pelottavin.

Ohjaaja Florian Zellerin tarinankerronta on hallittua, mutta usein turhankin hillittyä. Isä on kuin palapeli jonka kaikki palaset loksahtavat kohdalleen hieman liian helposti. Lisäksi elokuva on kovin vakava. Ehkä aiheesta ei tarvitsekaan vitsiä vääntää, mutta Zellerin elokuvasta puuttuu tietty lämpö, vaikka siitä empatiaa löytyykin.

Hopkins esittää Anthonya, nerokasta entistä insinööriä, jonka oma mieli alkaa pettää dementian myötä. Anthonyn tytär Anne (Olivia Colman) huolehtii isänsä hyvinvoinnista, mutta Anthonyn muistin heikkeneminen aiheuttaa kitkaa myös Annen ja Annen aviomiehen (Rufus Sewell) välillä. Anthonyn maailma ja todellisuus ailahtelevat armottomasti ja ilman varoitusta, eikä Anne tiedä kuinka auttaa isäänsä.

Isä perustuu Zellerin omaan näytelmään, ja se onkin harvinaisen onnistunut adaptaatio. Käsikirjoituksesta vastaavat Zeller itse yhdessä Christopher Hamptonin kanssa, ja voittipa sekin Oscarin huhtikuussa. Useat näytelmiin perustuvat elokuvat eivät pysty karistamaan näyttämön rajoitteita, ja lopputulos on kliininen ja turhan teatraalinen.

Isä kuitenkin kääntää samat rajoitteet edukseen. Peter Francisin huikea lavastus tekee Anthonyn epävakaasta maailmasta aidon tuntuisen. Suurin osa elokuvan tapahtumista keskittyy Anthonyn asuntoon, joka tuntuu lähes painostavalta mutta myös oikealta kodilta.

Hopkins on luonnollisesti erittäin hyvä roolissaan. Kyseessä on rohkea ja haastava rooli, mutta Hopkins saa sen näyttämään lähes helpolta. Hopkinsin eläytyminen rooliin on ennennäkemätöntä, ei vain tunnepuolella mutta myös fyysisesti. Näyttelijä on ajoittain hauska, villi ja rento, kun Anthony muistelee omaa nuoruuttaan tai vitsailee uuden hoitajan kanssa. Silmänräpäyksessä Hopkinsin koko olemus muuttuu ja mies on täynnä tulta ja tappuraa, kun Anthonyn maailma pikkuhiljaa rapistuu ja Anthony myös itse ymmärtää tämän.

Myös sivuosan esittäjät ovat loistavia. Olivia Colman on empaattinen ja lämmin Annen roolissa ja Rufus Sewell on sopivan inhottava Annen aviomies Paulina. Zeller käyttää myös muita näyttelijöitä luomaan vahvempaa kuvaa Anthonyn hämmennyksestä, kun Anne näyttääkin yhtäkkiä Olivia Williamsilta eikä Anthony tunnista omaa tytärtään. Isä on älykäs elokuva, joka löytää uusia, mielenkiintoisia tapoja näyttää katsojalle mitä dementia tarkoittaa ja asettaa meidät Anthonyn asemaan.

Isä on monella tapaa traumaattinen katselukokemus. Se on hyvin samastuttava elokuva, erityisesti jos katsojalla on kokemusta dementiasta lähipiirissä. Isä muistuttaa meitä siitä, kuinka kuka tahansa voi kadottaa itsensä dementialle ja kuinka vaikeaa se voi myös läheisille. Ja kukapa meistä ei olisi hukannut auton avaimia tai puhelinta ja pohtinut onko se vain tavallista muistamattomuutta vai kenties vihje tulevasta, jostain pelottavasta?

Zellerin ohjaus on myös mestarillista. Elokuva pakottaa katsojan Anthonyn mielen sisälle, ja Isä on silloin elokuvana ajoittain erittäin sekava ja hämmentävä, tarkoituksella. Se osoittaa ihmismielen traagisen haurauden, eikä se koskaan romantisoi Anthonyn tilaa ja sen väistämättömyyttä.

Isä ei missään tapauksessa ole hyvän mielen elokuva, se jää kummittelemaan katsojan mielen perukoille parhaalla mahdollisella tavalla. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta, mutta se on myös raskas elokuva. Elokuvan loppu on raastava ja jättää lähes tyhjän olon, mutta Isä on eräs tämän vuoden vaikuttavimpia elokuvia, todellinen mestariteos.

Maria Lättilä


YouTube video