Kevään kohutuin elokuva kertoo Yhdysvaltain sisällissodasta: ”Tällaista paskaa voi tapahtua”, sanoo päätähti Kirsten Dunst

Jokainen valtakunta luhistuu lopulta. Se on selvää historiankirjoista. Se ei todennäköisesti ollut selvää niille, jotka elivät luhistumisen aikaan. Brittisyntyinen ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland teki elokuvan Civil War, jonka hän toivoo herättelevän niitä, jotka eivät näe tai halua nähdä, mihin nykyinen, enemmän eroavaisuuksia kuin yhteneväisyyksiä korostava ajattelutapamme saattaa olla viemässä. Elokuva tuli perjantaina ensi-iltaan.

20.4.2024 11:30

Elokuvan alkupään kohtauksessa Lee, kokenut sotavalokuvaaja, istuu tyrmistyneenä hylätyllä parkkipaikalla laukausten kaikuessa taustalla.

– Aina selvittyäni joltain sota-alueelta luulin lähettäneeni kotiin varoituksen: ”Älkää tehkö tätä”, hän toteaa vanhemmalle reportterille.

– ”Mutta tässä sitä ollaan.”

Journalistien kotimaa on heidän ponnisteluistaan huolimatta muuttunut sotatantereeksi, jonka laitamilla he tarkkailevat mahdottomaksi kuviteltua tilannetta. Se on Yhdysvaltojen ulkopuolella syntynyt visio, joka sai alkunsa, kun Lontoossa asuva ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland alkoi pohtia brutaalin konfliktin mahdollisuutta pahaa-aavistamattomassa maassa.

Civil Warin lähitulevaisuudessa Yhdysvallat on jakautunut toisiaan vastaan sotiviin ryhmittymiin. Aseellinen Western Forces -liittouma koostuu keskushallintoa vastaan kapinoivista osavaltioista. Se on parin päivämatkan päässä pääkaupungin kukistamisesta.

Civil War on haastava kuva liittovaltion nykytilasta ja samalla tulenarka tulevaisuudenkuva. Lee on tavallaan Garlandin avatar: puolueeton ulkopuolinen tarkkailija nopeasti muuttuvassa maassa. Kirsten Dunstin esittämä Lee toivoo saavansa vielä viimeisen haastattelun istuvalta presidentiltä (Nick Offerman). Ympäri maailmaa hallinnon horjuttamisia ja hirmutekoja todistanut kovapintainen valokuvaaja matkaa kohti Valkoista taloa pienessä journalistikaravaanissa. Tahtomattaan hänestä tulee nuoren valokuvaaja Jessie Cullenin (Cailee Spaeny) mentori. Heidän vaeltaessaan halki maan sotaelokuvasta tulee tavallaan tie-elokuva, joka hiljalleen avautessaan osoittautuu juuri siksi, mistä Lee on koko elämänsä ajan varoittanut.

– Elokuva on kuin faabeli, varoittava satu siitä, mitä voi tapahtua, kun ihmiset eivät kommunikoi. Kun emme kuuntele toisiamme, kun vaiennamme journalistit, kun menetämme uskomme yhteiseen totuuteen, Dunst pohtii.

Musteläiskätesti ja peili

Garlandin elokuva kuvittaa välillä intiimillä mittakaavalla, välillä pelottavan isolla skaalalla kansakunnan yhteisen sävelen katoamisen seurauksia. Yhteiskunnan rakenteen repeydyttyä on jäljellä vain yksilön säälimätön halu selviytyä.

– Puhutaan sivullisista uhreista. Jos sotaa käydään asutusalueella, siviilejä kuolee, Garland toteaa vakavana.

– Kenraalien kuulee usein puhuvan sellaisilla, objektiivisesti oikeaoppisilla asiatermeillä. Ruohonjuuritasolla tapahtuu kamalia julmuuksia.

Elokuvasta tekee synkän ja provokatiivisenkin modernin sodankäynnin kuvaston – ilmaiskut, siviilikohteet, sivulliset uhrit – siirtäminen Amerikan maaperälle.

– Sellaista todellisuus on mille tahansa konfliktiin ajautuvalle kansakunnalle, oli kyseessä sitten sisällisota tai sota naapurin kanssa.

Garlandin käsikirjoittaman 28 päivää myöhemmin -zombielokuvan Lontoon autioiden katujen tapaan New Yorkin ja Washington DC:n kadut saavat uutta merkitystä adrenaliinintäyteisestä toiminnasta. Tuttu amerikkalaismaisema taustana väkivaltaiselle yhteenotolle tuntuu yhtä aikaa sekä surrealistiselta että hätkähdyttävän todelliselta.

– Jos antaa asioiden liukua kohti tätä tilaa, on oltava tietoinen siitä, miltä se näyttää, Garland sanoo.

– Yksikään maa ei ole immuuni kuuluisalle toteamukselle ”jos unohdat historian, olet tuomittu toistamaan sitä”. Koska sillä ei ole tekemistä maiden kanssa, se liittyy ihmisiin.

Sisällissodan syyt jätetään tulkinnan varaan. Garlandin elokuva on kuin Rorschach-testi, jonka tulkinta Amerikasta jätetään katsojan harteille.

– Katsoja kokoaa palasia itse, toteaa Cailee Spaeny.

– Sodan alkamisen ja siihen johtaneiden yhteiskunnallisten halkeamien syyt voi peilata omiin sisäisiin tuntemuksiinsa.

Syistä riippumatta iso kuva elokuvan osavaltiosta toiseen laajenevasta konfliktista tuntuu hämmästyttävän todelliselta. Tämä ei ole dystopiaa: se on kouriintuntuva kuvaus siitä, miltä sodankäynti todella näyttää ja kuulostaa.

– En usko, että elokuvan syyt olisivat abstrakteja, Garland sanoo.

– Uskon myös, että niiden vaara ilmenee jo paljon ennen täysimittaista sisällissotaa. Ei tarvitse mennä niin pitkälle, kun on jo todella vakavia eksistentialistisia ongelmia. Joissain paikoissa sitä todella tapahtuu, ne eivät ole spekulointia.

Kirsten Dunst kuvailee hahmoaan ihmiseksi, joka ei enää voi nauttia illastamisesta. Hän on todistanut asioita, jotka ovat tappaneet jotain hänen sisältään.

– Sotavalokuvaajien on asetettava itsensä tilanteeseen, jossa he näkevät mitä tapahtuu, koska muuten he eivät voi ottaa kuvaa. Se vaatii erityistä rohkeutta ja asennetta, Garland sanoo.

Garland nostaa nämä mitä kamalimpien tapahtumien todistajat ja dokumentoijat sotaelokuvansa sankareiksi. Se on henkilökohtainen kunnianosoitus, sillä poliittisen pilapiirtäjän poikana Garland kasvoi toimittajien parissa. Lee ja Jessie Cullen on nimetty Lee Millerin ja Don McCullenin, kahden Garlandin ihaileman sotakuvaajan mukaan. Lee on yhtä aikaa intensiivisen rohkea – hän hyppää välillä tulilinjaan, kun sotilaat itse juoksevat suojaan – ja täysin kyynistynyt, vuosien varrella muodostuneen kovan kuoren kehittänyt ihminen.

– Havaittavissa on tiettyä uupumista, Garland kuvailee.

– Lee kokee viettäneensä elämänsä vaarantaen henkensä varoittaakseen muita, eikä kukaan kuuntele. Se hajottaa häntä, ja katsoja todistaa jännityksen alla murenemista.

Varoitusten huomiotta jättämisestä huolimatta työ on ainoa asia, joka Leellä on jäljellä.

– Hänellä ei ole kumppania, hän on nomadi. Hänellä on luultavasti vain yksi laukku hänen siirtyessään tehtävästä seuraavaan. Tämä on hänen elämänsä.

Rikki revityssä maassa sama pätee hänen kollegoihinsa.

– Mikä pimeys ikinä saakin ihmisen ottamaan tämänkaltaisen työn, jota kutsutaan riippuvuudeksi, ainakin autonelikon välillä on sanaton ymmärrys, Spaeny viittaa matkalla olevaan, kolmea sukupolvea edustavaan toimittajakvartettiin: Lee, Jessie sekä heidän kollegansa Joel (Wagner Moura) ja Sammy (Stephen McKinley Henderson).

Karavaaniin soluttautuvasta nuoresta Jessiestä tulee piikki Leen lihassa, ehkä etenkin siksi, että Lee näkee Jessiessä itsensä nuorena.

– Hän vihaa sitä, koska osa hänestä haluaa sanoa, että älä tee tätä itsellesi, Dunst kuvailee. – Lee tuntee ammattinsa koukuttavuuden, tarpeen asettaa itsensä kamaliin tilanteisiin totuuden kertomiseksi. Hän haluaa varoittaa: älä tule minuksi, älä anna kovettaa itseäsi, älä hylkää elämääsi.

Jessiestä loistava valo heijastelee Leen omaa tappiota.

– Lee näkee Jessien kunnianhimon, Garland avaa.

– Peilin, joka näyttää hänen epäonnistumisensa. Leen kunnianhimo ja toiveikkuus ovat valuneet hiekkaan. Jos hän olisi onnistunut, maa ei olisi sisällissodassa.

Hajaantumisen riski

Garland puhuu ”sitä ei osannut odottaa” -ajattelusta, joka toistuu katastrofien jälkimainingissa. Civil War -elokuvassa hän haastaa sitä. Texasin ja Kalifornian muodostama Western Forces tuntuu päällisin puolin poliittisesti epätodennäköiseltä liittoumalta. Samalla tavalla sota ja imperiumin sortuminen tuntuu epärealistiselta – kunnes se ei ole sitä. Garlandin mukaan käsityksemme Yhdysvaltoja hajauttavista voimista ovat vääriä ja vanhentuneita.

– Moderni sisällissota ei ole edellisen sisällissodan toistoa vaan kautta linjan tapahtuvaa murenemista ja romahdusta. En usko, että Amerikka tai muu maailma olisi aseellisen sisällissodan partaalla. Edessämme on hajaantumisen riski.

Englantilaissyntyisen elokuvantekijän mukaan se on maailmanlaajuinen ongelma, mutta erityisesti häntä on kiinnostanut ja pelottanut sen lietsominen Amerikassa. Ulkopuolisena hän on nähnyt selvärajaisemmin epävakauden ja pelissä olevien panosten merkityksen niin Amerikalle kuin heijastusvaikutusten kautta muulle maailmallekin.

– Amerikka on niin merkittävä voima, että muut maat seuraavat sen politiikkaa ja vaaleja, koska lopputulokset vaikuttavat niihinkin. Niiden talous voi horjua, ne voivat joutua aseellisiin konflikteihin. Amerikkalainen politiikka on niiden kannalta valtavia muutoksia aiheuttavaa arpapeliä.

Tietoisesta syttymissyyn ohittamisesta huolimatta elokuvan sisällissota on johdettavissa Amerikan perusidean kadonneeseen punaiseen lankaan, aiemmin yhteisen historian ja yhteisten periaatteiden yhdistämän kansakunnan murenemiseen. ”Millainen amerikkalainen olet”, kysyy Jesse Plemonsin esittämä sotilas yhdessä elokuvan häiriinnyttävimmistä kohtauksista. Se on mitä erottelevin kysymys, mutta myös vaikeasti vastattava riippumatta valitusta puolesta.

Sen sijaan sodassa on kyse meistä ja niistä. Elokuvan läpi sykkivä jännite on selvä, joskus rankkakin kuvaus siitä, miten ajattelutapa ilmenee väkivaltaisessa konfliktissa. Kuten kohtauksessa, jossa Joel ja Jessie joutuvat tarkka-ampujien väliseen taisteluun. Sotilaat eivät perusta Joelin kysymyksistä sen luonteesta ja kontekstista.

– Iso kuva ei kiinnosta heitä. He haluavat vain ampua heitä tulittavan tyypin ennen kuin tämä onnistuu omassa tavoitteessaan, Garland summaa.

– Siinä hetkessä ei ole väliä millä puolella taistelee. Kunhan palanen metallia ei revi tietään kroppasi läpi.

Modernia sodankäyntiä

Garlandin mukaan on erittäin hankalaa tehdä sodanvastainen sotaelokuva.

– Väkivallan kuvauksesta tulee helposti sensaatiomaista. Isoin osa sodanvastaisista elokuvista ei oikeastaan ole sitä. Ne käsittelevät toveruutta ja rohkeutta. Ne eivät yritä romantisoida, mutta sellaiseksi se kääntyy, koska rohkeus on romanttista, samoin tragedia omalla tavallaan.

Harvoiksi poikkeuksiksi Garland mainitsee Stanley Kubrickin Kunnian polut ja neuvostoliittolaisen sotaeepoksen Tule ja katso. Civil Warista hän halusi ehdottomasti sodanvastaisen elokuvan, jossa toiminta saa puristamaan käsinojia mutta herättää ennemmin kauhua kuin jännitystä.

– Otin naturalistisen lähestymistavan. Kun esimerkiksi ihmisiä ammutaan, en käytä veripanoksia. Ei näy verisuihkulähteitä tai roiskeita seinillä. He vain kaatuvat, ja jos he jäävät paikoilleen makaamaan, heidän verensä vuotaa maahan. Malli tulee uutiskuvastosta, eli on ennemmin dokumentoivaa kuin elokuvallista. Se tekee väkivallasta brutaalimpaa: joukkohaudoissa ei ole glamouria, ei mitään romanttista.

Myös kuvaustyyli karttaa Garlandin aikaisempien elokuvien kuten Hävitys siistiä kameratyötä.

– Harva otos kuvattiin kiskoilla tai pyörillä kulkevilla kameroilla. Sen sijaan käytimme pieniä, itseään tiettyyn pisteeseen vakauttavia kannettavia kameroita.

– Aina kun mahdollista, käytin oikeasti räjähtäviä paukkupatruunoita. Ihmiset reagoivat ääneen, ja ne aiheuttavat kropassa tuntuvan paineaallon. Ihminen pakostakin hätkähtää tai reagoi muuten.

– Vaimensin sitä hieman korvatulpilla, Dunst tunnustaa.

– Etenkin sisätiloissa ääni oli niin kova. Muistan istuneeni maskeerausvaunussa, kun se tärisi ulkopuolella kuvatun räjähdyksen voimasta.

Loppukohtauksen pääkaupungin piiritys päätettiin jo turvallisuussyistä lavastaa Atlantaan paikan päällä kuvaamisen sijaan. Siihen liittyi yli sata metriä pitkien rakennusten pystytystä ja kokonaisten katujen rakentamisia.

– Meillä oli karttaluonnos alueesta, ja piirtelimme siihen ihmisten, autojen ja tankkien kulkua kuvaavia nuolia sekä kameroiden sijainteja, Garland kertoo.

– Siitä tuli todella pikkutarkka: tämä tankki menee tästä, kun tämä Humvee ajaa kovaa vauhtia kohti muita autoja, ja kun se menee ohi, nämä sotilaat siirtyvät eteenpäin…

Piiritys päätyy Valkoiseen taloon johtavaan rynnäkköön. Leen, Jessien ja Joelin seuratessa sotilasjoukkoa sen käytävillä tuntuu kuin seuraisi tosiajassa tapahtuvaa missiota. Osin siksikin, että joukkuetta esitti ryhmä ex-sotilaita.

– Minä vain kehotin heitä tekemään oman juttunsa ja olemaan kiinnittämättä huomiota kameroihin, Garland toteaa.

Pirstoutunut kansakunta

Lavastaja Caty Maxey puhuu surrealistisesta realismista; miten tapahtumapaikat ovat aidon oloisia, mutta ne tekee oudoiksi sodan törmäys normaalielämään. Hän käyttää esimerkkinä Jessien ja Leen kohtaamaa helikopteria, joka on syöksynyt kauppakeskuksen parkkipaikalle.

– Tein 3D-mallin aitoon kokoon ja laitoin siihen kaikenlaisia virityksiä. Se on kaunein hylky, jonka olen ikinä nähnyt, Maxey intoilee.

Toisessa kohtauksessa Lee ryhmineen ajaa idylliseen pikkukaupunkiin, joka tuntuu säästyneen maan yli pyyhkivältä sodalta.

– Ripottelimme kuvaan ruohonleikkureita, lasten leluja, parit sprinklerit ja saimme sen näyttämään nätiltä ja hurmaavalta. Mitään ei ole vinossa, Maxey kuvaa, vaikka tietysti vaikutelma on väärä todellisuuden vuotaessa kuvaan.

Lähestymistavan luonnollisuus tekee Civil Warista enemmän lähitulevaisuuden synkkää todellisuutta kuin elokuvadystopiaa. Garland huomauttaa, että välillä, kuten hylätyn jalkapallostadionin tapauksessa he kuvasivat jo vallitsevaa asiaintilaa.

– Se oli valmis kuvauspaikka. Jos käyt siellä, löydät sen graffitien peittämänä, ränsistyneitä taloja takanaan.

Toisessa kohtauksessa tarkka-ampujat sotivat aavemaisessa, hylätyssä talvipuistossa.

– Paikkoja tutkaillessamme törmäsimme Talven ihmemaa -puistoon, jonka rakennuttaja oli mennyt konkurssiin. Paikan jäänteet lojuivat pitkin kenttää. Osa elokuvassa näkyvästä rapautumisesta on todellista.

Garland aloitti Civil Warin kirjoittamisen vuonna 2020, kuukausia koronapandemian alkamisen jälkeen, kun normaalit tulevaisuudenkuvat lensivät romukoppaan ja alkoi uudenlainen todellisuus. Pelot, jotka ajoivat häntä kirjoittamaan, ovat vuosien varrella kasvaneet kuin syöpäkasvain.

– Kirjoitin suuttumuksen ja ahdistuksen sekaisessa mielentilassa, ja sitten alkoi pitkä elokuvan tekemisen prosessi. Käsikirjoittaessani tuntemani turhautuminen ei ole haihtunut. Se on kasvanut, Garland toteaa.

Hän näkee elokuvan jatkumona teoksille, jotka kuvaavat saumoistaan ratkeilevan yhteiskunnan seurauksista tavallisille ihmisille.

– Minua motivoi se, etten usko näiden vaarojen ja pelkojen olevan vain vainoharhaa. Se tarkoittaisi, että pelkäisi jotain, jota ei tarvitsisi.

Sotia syttyy kaikissa maissa. Jokainen valtakunta luhistuu.

– Se on järkyttävää, mutta tuntuu myös täysin normaalilta, Dunst toteaa elokuvassa.

– Tällaista paskaa voi tapahtua. Tällaista paskaa tapahtuu.

Garland toivoo vain, että vaikka elokuva tuntuisi radikaalilta, katsoja saapuisi avoimin mielin ja toivottavasti ei tunne oloaan vieraannutetuksi sen päätyttyä. Ehkä hän jopa voisi miettiä omia poliittisia ongelmiamme sen kontekstissa.

Kaiken brutaaliuden keskelläkin Dunst näkee toivon häivähdyksen.

– En usko, että voimme mennä näin pahoiksi, mutta olenkin optimisti. Mutta toivottavasti niin ei käy. Tällaista taphtuu, kun muita ei enää näe ihmisinä.

Civil War kaaoksineen ja raakuuksineen, hajaantumisineen ja jakautumisineen näyttää mihin sellainen ajattelu voi johtaa – ja usein johtaakin. Garland toivoo, että sen hätkähdyttävä ja kauhistuttava visio on tarpeellinen herätys sellaisille, jotka ovat kävelemässään unissaan kohti sotaa, jota ehkä kieltäydymme ajattelemasta. Ainutlaatuinen amerikkalainen sotaelokuva saattaa olla hänen jo riemuvoittojen täyteisen uransa röyhkein ja kapinallisin työ.

– Kasvoin hippi-punkkari-aikakauden jälkeisessä ajassa, ja osa minusta haluaa tehdä kumouksellisia juttuja. En voi sille mitään, se on vaisto, jonka opin liian nuorena ja johon en oikein koskaan saanut mahdollisuutta, ohjaaja-käsikirjoittaja pohtii. – Kai kyse on siitä, että jos aikoo sellaista, niin sitten helvetti soikoon tekee sen!

Haastattelut ja kuvat: A24
Toimittanut Jouni Vikman

Lue Episodin arvio: Monella rintamalla onnistunut Civil War ei ensisijaisesti ole toiminnallinen sotaelokuva, kuten trailereista voisi päätellä

 

Lisää luettavaa