Kolmen kerroksen väkeä – Parasite on yksinkertaisesti yksi vuoden parhaista elokuvista

Rocky juoksemassa ylös Philadelphian taidemuseon portaita, Manaajan 12-vuotias ryömimässä alas portaita ylösalaisin kaarelle vääntyneenä, Marilyn Monroe läpsimässä viuhkalla häntä Herrat pitävät vaaleaveriköistä -leffassa edestakaisin portaissa kantavia miehiä. Bronxin Joker-portaat, joiden suosio ajaa paikalliset hulluuden partaalle, Panssarilaiva Potemkinin Odessan portaat. Tuulen viemää, jossa Helen Taylorin mukaan ”Victor Fleming palaa toistuvasti etelävaltioista kertovien elokuvien keinoon, jossa portaikko on merkittävä tapahtumapaikka ja toimii temaattisena linkkinä arkipäivän ja nokturnaalisen välillä”. Ei, Episodi ei ole seonnut, seuraamme vain Bong Joon-hon ohjeita.

31.1.2020 12:55

Aivot alkavat raksuttaa kohtauksia heti, kun Bong Joon-ho mainitsee asiasta Cannesissa.

– Niin monessa ikonisessa leffassa on porraskohtaus! Joku sanoi, että Parasite on elokuva portaista. Kun 90 prosenttia tapahtuu sisätiloissa talojen eri kerroksissa, niitä yhdistää… portaat! Niinpä jossain vaiheessa aloimme kuvauksissa kysellä toisiltamme: ”Mikä on porraskohtaussuosikkisi?”

Itselleni se on tietty Rocky. Tai ehkä Vertigo, jossa James Stewart ei pysty kiipeämään tarpeeksi nopeasti tavoittaakseen Kim Novakia. Vaiko Gremlins, jossa riiviöt pistävät rouva Deaglen porrashissin hyötykäyttöön? Hitto!

Ohjaaja ilman Raamattua

Ei Parasite pelkästään portaista kerro. Ensimmäinen Kultaisen palmun voittanut korealaiselokuva, yksinkertaisesti yksi vuoden parhaista, kertoo sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, perheestä, kapitalismista. Lisäksi se on niin hauska, että vähän ajan kuluttua sillä ei edes ole merkitystä.

– Vietetään korealaisen elokuvan satavuotisjuhlia, joten Cannes antoi minulle upean lahjan, toteaa ohjaaja, josta ei voi olla pitämättä.

Vuonna 1969 syntynyt tekijä on edelleen huvittunut kaikesta huomiosta.

– Aluksi vähän pelotti, sillä sen huumori on hyvin ominaista kotimaalleni. Tai niin luulin, hän pudistelee päätään. – Sitten kaikki ne ihmiset taputtivat ensi-illan jälkeen tosi pitkään… Mutta ehkä se on tapana täällä, eikä sillä ole mitään tekemistä elokuvan kanssa.

Kommentit eivät ole pelkkää yleensä näyttelijöiden suorittamaa ”Oi, olen niin yllättynyt” ja ”Voi, en tajunnut kirjoittaa kiitospuhetta, mutta tässä se on” -tanssahtelua. Kieltämättä lahjakas Bong Joon-ho ei ole niitä ohjaajia, jotka juryt yleensä pistävät ykkössijalle. Hänen upeat elokuvansa ovat myös todella outoja. Niissä nähdään supersikoja, jokihirviöitä ja pipopäinen Chris Evans, joka katsoo kalan perkaamista kirveellä. Parasta on, että ohjaaja itse on ensimmäisenä valmis tunnustamaan sen.

– Eniten palkinnossa yllätti, kun Alejandro González Iñárritu kertoi koko juryn olevan yksimielisesti päätöksen takana. Haluan nauttia lajityyppien vakiokuvastosta ja sitten rikkoa, tuhota sen. Ne kaksi asiaa törmäilevät aina päässäni.

Siksi monet mielellään ylistivät Parasitea jatkumona hänen aikaisemmille saavutuksilleen tai jopa niiden yhteenvetona. Siinä nähdään hänen vakionäyttelijöitään, kuten Song Kang-ho, ja outo sekoitus komediaa, draamaa ja jopa jännäriä. Se on pitkälti hänen suosikkitapansa tehdä asioita, mutta moiset analyysit Bong Joon-ho jättää muille.

– Genre-elokuvissa äkilliset tunnetilan muutokset ovat normaalia. Ehkä se kumpuaa alitajunnastani, sillä jaottelu ei itseäni kiinnosta. Ei minun gintonicini tarvitse olla 40-prosenttisesti giniä ja 60-prosenttisesti tonicia. Papeilla on Raamattunsa ja asianajajilla lakikirjansa, mutta meillä ohjaajilla ei ole raamattuja. Meillä on vain vaistomme. Jos jotain menee vikaan, menemme kotiin katsomaan esikuviemme elokuvia. Minun tapauksessani he ovat Alfred Hitchcock, Claude Chabrol mutta myös Kim Ki-young.

Toisten hengitystä tuntemassa

On mielenkiintoista, että tunnistettavien a-listalaisten kanssa tehtyjen kansainvälisten menestysten kuten Snowpiercer ja Okja jälkeen Bong Joon-ho palaa seitsemännessä ja ylistetyimmässä (ja kohta todennäköisesti Oscarin voittavassa) elokuvassaan kotimaahansa. Hän kertoo kellaritason asunnossa asuvasta perheestä, joka keskinäisestä rakkaudestaan huolimatta pysyy työttömänä – kunnes nuori Kim Ki-woo (Choi Woo-sik) saa odottamattoman keikan IT-firman johtajan äveriään perheen tyttären kotiopettajana.

Harvoin vastaan tulevan tuottoisan mahdollisuuden aistiva nuorikainen pitää huolen siitä, että pian muukin perhe on saanut työpaikan. Heidän työnantajallaan vain ei ole hajuakaan alaistensa sukulaisuussuhteista.

– Mielestäni surumielinen komedia on ainut tapa kuvata eriarvoistuvaa yhteiskuntaamme, Bong Joon-ho huomauttaa.

– Kapitalismi on aikamme johtonuora, eika vaihtoehtoja ole. Eikä vain Koreassa. Tämän päivän yhteiskunnassa on näkymättömiä säätyjä ja kasteja, vaikka olemme katsovinamme nenän vartta pitkin moisia muinaisjäänteitä. Tosielämässä kuvailemieni perheiden tiet eivät koskaan kohtaisi. Ainut tie siihen on palkollisuus, ja silloin syntyy hetkiä, jolloin kaksi luokkaa tulee tarpeeksi lähelle tunteakseen toistensa hengityksen.

Vaikka monet eivät uskalla koskea luokkaeroihin, ellei sitä ole puettu turvallisesti aikakausipuitteisiin kuten BBC:n Kahden kerroksen väkeä -sarjassa, vain yhden esimerkin nimetäksemme, se on yhdistävä tekijä 1990-luvun puolivälissä ilmaantuneille uuden korealaisen elokuvan ohjaajille.

– Ei meillä ollut mitään Dogman kaltaista tiettyä manifestia, emmekä pitäneet itseämme liikkeenä. Mutta on totta että minun ja Park Chan-wookin kaltaiset, Korean ensimmäistä cinefiilien sukupolvea edustavat ohjaajat hengailivat yhdessä.

– Opiskelin sosiologiaa, mutta en tiennyt siitä mitään. Se ei kiinnostanut, jotan yritin katsoa elokuvia oppiakseni jotain siitä taidemuodosta. Yleensä laittomilta vhs-kopioilta. Siitä tuli pakkomielle. Muistan katsoneeni rankempaa tavaraa perheen nukkuessa, jonka myöhemmin tajusin Brian De Palman, Sam Peckinpahin ja John Carpenterin elokuviksi. En osannut englantia, joten rakensin juonet päässäni. Hyvää harjoitusta, jos haluaa käsikirjoittajaksi. Myöhemmin innostuimme dvd:istä. Lainaamme niitä toisillemme emmekä koskaan palauta. ”Oletko nähnyt tämän? Minä olen.” Ahmimme elokuvaa. Neuvoni tulevaisuuden ohjaajille: opiskele sen verran, että saat päättötodistuksen ja käytä kaikki aikasi leffakerhoissa.

Perheen tragikomedia

Voisi sanoa, että aikaisemmin hänen inspiraationsa ovat olleet selvemmät: Memories of Murderin poliisitutkinnat tai The Hostin hirviöleffat. Parasitea hän kuvaa perheen tragikomediaksi. Apunaan hänellä oli niin yhteen pelaava näyttelijäkaarti, että hän kutsui heitä jalkapallojoukkueekseen.

– Ensi alkuun kaikki olettivat Parasiten olevan ötökkäleffa tai scifiä. Mutta päähenkilöt ovat tosimaailmassa eläviä perheenjäseniä. Memories of Murderia lukuun ottamatta kaikki elokuvani kertovat perheestä, ohjaaja toteaa. – Pääasiassa rikkinäisistä, niistä puuttuu jonkin pala. Vien ne kohti äärimmäisiä tilanteita. The Hostissa isä yrittää pelastaa hirviön kaappaamaa tytärtään. Inhoan sitä, että hirviöleffoissa on odotettava tunti hirviötä, joten näytin omani heti kirkkaassa päivänvalossa. Mutta mitä sen jälkeen? Niinpä saa tietää lisää perheestä ja yhteisöstä, joka tuhoaa niitä. Se on kyllä outo tarina.

Kuten oikeastaan kaikki hänen tarinansa. Idea Parasiteen tuli Snowpiercerin jälkituotannon aikana.

– Annoin sen kypsyä joitakin vuosia, kuten viskin tai viinin. On luonnollista, että taiteilijoiden tuntosarvet tutkivat omaa aikaansa, otetaan nyt vaikka Jordan Peelen Us tai Kore-edan Shoplifters. Mutta emme todellakaan kokoonnu säännöllisesti YK:ssa keskustelemassa kuinka tehdä elokuvia luokkaeroista ja perheestä – me vain reagoimme aikaamme.

Välillä johtopäätelmät eivät ole piristäviä.

– Jotkut toivovat voivansa elää muiden kanssa symbioosissa, mutta elämän realiteetit tyrmäävät sen. Nimi on ironinen, vähän kuin Memories of Murder, jonka alkuperäinen korealainen nimi piti sisällään viittaukseen ”lämpimiin, miellyttäviin muistoihin”. Kuinka murhia voisi ajatellä lämmöllä ja nostalgialla?

– Eri lähtökohdista tulevien ihmisten ei ole helppoa elää yhdessä. Yhä enenevässä määrin on selvää, ettei tasa-arvoinen yhteiselo ihmisten välillä kestä, ja yhtä ryhmää työnnetään toisen loiseksi. Miten sellaisessa maailmassa voisi osoittaa sormella kituuttavaa perhettä ja kutsua heitä parasiiteiksi? Eivät he alunperin ole olleet sellaisia. He ovat olleet naapureitamme, ystäviämme, työtovereitamme, jotka ovat joutuneet kuilun partaalle. Joten kuvauksena tavallisista ihmisistä, jotka putoavat keskelle pysäyttämätöntä kaaosta, tämä on komedia ilman pellejä, tragedia ilman pahiksia, ja kaikki johtaa väkivaltaiseen kamppailuun ja pää edellä syöksymiseen alas portaita.

Nyt tiedän: Psyko! Psykossa on myös hieno portaikkokohtaus. Ja Lahjomattomat, vaikka se varasti omansa. Sori – tässä voi mennä jonkin aikaa.

Teksti: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: Future Film

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia