Parasite

GENRE , ENSI-ILTA 31.01.2020 TÄHDET

Mestarillisen hallittu Kultaisen palmun voittaja tarjoaa hurjia ja herkullisia yllätyksiä. Korealaiselokuva yhdistää repäisevän veijaritarinan modernin luokkajaon kritiikkiin.

Heltymättömän yhteiskunnalliselle ja omaperäiselle korealaisohjaajalle Bong Joon-holle (Snowpiercer, 2013, Okja, 2017) ei ongelmien osoittelu tai sormen heristely riitä. Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnolla, Kultaisella palmulla, huomioitu Parasite yhdistää repäisevän veijaritarinan modernin luokkajaon kritiikkiin. Arvaamattomasti etenevä satiiri on sekoitus ymmärtävää ihmiskuvaa ja raivokasta ja näköalatonta mustaa huumoria.

Perhe Kim elää kädestä suuhun tunkkaisessa kellariasunnossa, jonka ikkunasta avautuu näkymä ihmisvirtsan tahrimalle sivukujalle. Sattuman oikku tarjoaa perheelle pakoreitin puutteesta: äveriäät Parkit etsivät palvelusväkeä design-taloonsa. Todistusväärennökset kainalossaan Kimien esikoinen Ki-woo (Choi Woo-sik) hakee yksityisopettajaksi perheeseen. Yksi kerrallaan koko työtön perhe päätyy Parkien palvelukseen röyhkeän vedätyssuunnitelman mukaisesti.

Parkin perhe on Kimien kääntöpuoli: menestynyt ja kansainvälinen, raikas ja tyylistään varma. Nimekkään arkkitehdin suunnittelemassa luksustalossa kelpaa pitkästyä ja järjestää puutarhakutsuja.

Parkit kohtelevat palvelusväkeä lähes perheenjäseninään. Rouva Park (Jo Yeo-jeong) on hyväntahtoinen ja hyväuskoinen ja siksi helppo huijattava. Herra Park (Lee Sun-kyun) ymmärtää palkollisia sanojensa mukaan tiettyyn rajaan asti. Mutta kohta, jossa sietämisen raja ylittyy on yksin hänen tiedossaan.

Bong Joon-holla on silmää satiirisille yksityiskohdille. Elokuvan alkukuvassa kamera tarkentaa kuivumaan ripustettuihin valkoisiin tennissukkiin: yleismaailmalliseen mauttomuuden merkkiin. Luokkaerot korostuvat nautitussa ruoassa ja juomassa. Kimin perhe taittelee rahapulassa pizzalaatikoita Youtube-ohjevideoiden avulla ja syö halvassa duunariruokalassa vielä silloinkin, kun rahaa on alkanut jo kertyä. Parkin perhe puolestaan ruokkii ronkeleita lemmikkikoiriaan luomumurkinalla ja japanilaisilla raputikuilla. Jääkaappi on täynnä merkkivesiä ja tuoreita hedelmiä.

Parasiten kuvaamassa maailmassa rikkaat voittavat köyhät paitsi luottokorttien määrässä ja itsekunnioituksessa myös tyylissä ja jopa aromissa. Modernin työläisen ainoaksi vaihtoehdoksi jää taipuminen omistavan luokan tahtoon, ellei mieleen juolahda haistattaa sosiaalisille sopimuksille ja etiketeille roolileikin varjolla pitkät. Silloinkin köyhän kavaltaa ”vanhan retiisin haju”, eli vaatteisiin pinttynyt kellariloukon kosteus.

Elokuva etenee pitkälle ennen kuin kerronnan valo kääntyy hulppean rakennuksen ja elämäntavan varjopuolelle. Kellarin sokkeloista paljastuu yhä kipeämpiä sosiaalisia epäkohtia, joita talon pitkäaikainen, nyt tosin jo syrjäytetty taloudenhoitaja koettaa henkensä kaupalla peitellä. Elokuvan altavastaajat pitävät itse yllä hierarkkista jakoa kolmen kerroksen väkeen. Alimpana ja piilossa ovat ne, jotka pakenevat sosiaalista rangaistusta tai lain kouraa: vaikeasti työllistettävät ja suoranaiset rikolliset.

Tämän tarkemmin elokuvan juonta ei kannata avata, mutta hurjia ja herkullisia yllätyksiä siis riittää. Parasite on harvinainen elokuva monessa mielessä. Pientä mekaanisuuden makua lukuun ottamatta sitä voi pitää täysosumana. Se perustuu ohjaajan alkuperäiskäsikirjoitukseen ja on mestarillisen hallittu joka tasolla, kuvausta ja näyttelijäntyötä myöten.

Ilmeisimmän yhteiskuntakritiikin lisäksi Parasite vilauttaa dystopistista tulevaisuusnäkyä. Kaupungin köyhiin osiin ja kellareihin hyökyvä tulvavesi tuhoaa osattomilta vähänkin omaisuuden. Koulun jumppasaliin kyhätty hätämajoitus nukuttaa kodeistaan paenneet vieri viereen kuin pienimuotoisella ilmastopakolaisleirillä.

Bong Joon-ho esittää kritiikkinsä ja havaintonsa katsojan älyä vähättelemättä, raivokkaan satiirin keinoin. Elokuvan voi katsoa myös absurdina huijaritarinana tai pikimustana tragikomediana. Yksi katselukerta tai tulkinta ei sen runsautta tyhjennä.


Aiheeseen liittyvät jutut