Lukas Moodyssonin uutuus kolmesta tytöstä, jotka perustavat oman punkbändin parin vuosikymmenen takaisessa Ruotsissa, sai hyvän vastaanoton Venetsian elokuvajuhlilla. Sitä verrattiin paluuksi hänen Fucking Åmål -debyyttinsä tunnelmiin.
Teksti Sean Ryan, Venetsia
Miten 44-vuotias mies pystyy asettumaan teini-ikäisten tyttöjen asemaan?
Mielestäni monet ihmiset pystyvät samastumaan henkilöön, joka haluaa muuttaa asioita elämässään. Minä ainakin samaistun. Coco [elokuvan taustalla olleen sarjakuvan tehnyt Moodyssonin vaimo] ja minä olemme saman ikäisiä. Kasvoimme kumpikin saman musiikin ja samanlaisten tunteiden kanssa. Mielestäni pystyn samastumaan paljonkin esimerkiksi Bobon kanssa, niin tunnelman puolesta kuin muutoinkin.
Elokuvassa on paljon sekä hauskanpitoa että surumielisyyttä.
Mielestäni ne eivät ole erillään toisistaan; kyseessä ei ole jako mustaan ja valkoiseen. Halusin kovasti tehdä elokuvan, jossa on onnellisuutta ja vahvuutta, persoonallisia, itsenäisiä – ja hämmentyneitä – hahmoja ja vahvoja selviytyjiä.
Mitä elokuvan nimi tarkoittaa?
Olen kiinnostunut elokuvassa siitä, että vaikka ihmiset eivät tiedä mitä tehdä elämällään, he voivat kuitenkin löytää paikan, jossa he ovat vahvoja ja tuntevat olonsa turvalliseksi. Mielestäni oli tärkeää tehdä tällä kertaa elokuva, jolla on optimistinen näkökulma selviytymiseen ja elämiseen tässä oudossa maailmassa.
Elokuva oli erittäin luonteva. Tuntui kuin ohjaaja olisi tyttöjen ystävä. Oliko dialogi improvisoitua?
Halusin tehdä elokuvan, joka ei ole tarinapainotteinen, A:sta B:hen etenevä. Olin enemmän kiinnostunut ottamaan katkelmia kolmen eri hahmon elämästä. Halusin pelkästään viettää aikaa heidän kanssaan; antaa yleisön olla heidän kanssaan koko elokuvan ajan. Elokuva ei välttämättä alkanut tällaisella mielikuvalla, se vain tapahtui. Sellainen formaatti antoi enemmän vapautta. Pystyin tekemään kohtauksen ja liittämään sen sitten jonnekin muualle. Luotin kovasti kaikkiin näyttelijöihin: lapsiin ja aikuisiin, amatööreihin ja ammattilaisiin. En toiminut diktaattorina vaan olin tyytyväinen, jos he tekivät asioita, joita en odottanut. Saattoi olla, että kolme tai neljä kertaa halusin jotain tehtyä tietyllä tavalla. Useimmat kohtaukset ovat siis improvisoituja.
Kuinka löysit näyttelijäsi?
Meillä oli pitkä prosessi koe-esiintymisiä. Joskus, kuten Mira Grosinin tapauksessa, katsoin elokuvia tai lyhytelokuvia. Meidän piti tehdä esiintymiskokeita uudelleen ja uudelleen eri kombinaatioissa. Kun näin nämä kolme tässä tiesin, että he olivat oikeat näyttelijät. Jatkoimme kuitenkin heidän kiduttamistaan pari kuukautta varmistaaksemme, että löysimme parhaan kombinaation.
Jos olisi mahdollista mennä ajassa taaksepäin vuoteen 1982, menisitkö? Onko ajassa jotain mikä kiehtoo sinua?
Jos aikakone olisi olemassa, haluaisin kauemmas taaksepäin, olen jo elänyt vuoden 1982. Se oli hyvää ja pahaa aikaa. Kun olin 13, olin luultavasti vihaisempi kuin nyt. En haluaisi olla sama henkilö uudestaan. Olin kuin elokuvahahmot: hieman liian nuori punkille, sillä 1982 punk teki kuolemaa. Olin myöhässä siitä kaikesta, mutta elokuvassa soiva musiikki on erittäin tärkeää minulle. En olisi missä olen nyt ilman sitä. Opin siitä jotain mitä voin käyttää nykyäänkin: tunteen, että voin tehdä mitä tahansa – hyvässä ja pahassa. Pitää vain tehdä asioita eikä koko ajan kyseenalaistaa itseään ja miettiä onko onnistunut saavuttamaan sen minkä haluaisi. Tekeminen itsessään on tärkeää.
Ruotsissa tehdään paljon lasten ja nuorten elokuvia.
Totta, meillä on vahva traditio tehdä elokuvia lapsista ja teineistä. Se on jotain, josta olen erittäin ylpeä. Kaikki hyvät ohjaajat Ruotsissa tekevät elokuvia, joissa otetaan lapset vakavasti. On surullista, että monissa maissa ei ole vastaavanlaista traditiota.