Lars Von Trier ei pyytele anteeksi – Kaikki eivät pysty katsomaan väkivaltaista sarjamurhaajatarinaa loppuun

Turha sitä on kaunistella – valtavasti ihmisiä käveli ulos The House That Jack Built -näytöksestä Cannesissa viime keväänä. Jälkiviisaasti voi todeta, että muuta tuskin kannatti odottaakaan.

6.3.2019 13:00

Lars von Trier julistettiin persona non grataksi Melancholian (2011) lehdistötilaisuuden Hitlerin ymmärtämiskommenttien jälkeen, mutta saadessaan palata Ranskaan hän ei edes teeskennellyt kilttiä. Hänen näkemyksensä rauhattomasta sarjamurhaajasta (Matt Dillon) sisälsi muun muassa vähemmän tyypillisestä nahasta tehdyn lompakon, eläinrääkkäystä ja ruumiista rakennetun talon. Se ei ole spoileri, se on jo elokuvan nimessä.

Tapasimme ohjaajan muutamia päiviä kohunäytöksen jälkeen. Vaikka hän näyttää hauraalta ja selvästi vanhemmalta, hänen huumorintajunsa on tallella.

– Minulle se sopi ihan hyvin. Ensinnäkin on vaikea oikeasti nähdä kenenkään poistuvan. Voi vain kuulla ovien käyvän, ja ne olivat tosi hiljaiset. Toista oli, kun esittelin Rikoselementin vuonna 1984. Ihmiset alkoivat poistua kymmenen minuutin kuluttua ja salin taittotuoleista kuului PAM! Jokaisen uuden murhan jälkeen kuului vain: PAM! PAM! PAM! Se tuntui hienolta.

Matt Dillon ja Lars Von Trier Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2018. Kuva: AOP.

Olet aikaisemmin todennut, että sinun on valittava elämä tai taide: terveys tai elokuvien tekeminen. Vielä se pitää paikkansa?
Elokuvien tekeminen on ainut asia, joka rentouttaa minua. Toivun parhaillaan masennuksesta, joten työskentely on minulle hyväksi. Mikä tahansa on parempaa kuin kotona istuminen. Tällä kertaa oli vaikeampaa, sillä oli niin ahdistunut. Matt Dillon oli upea yhteistyökumppani, mutta minä tarvitsin aina pienen ryypyn etukäteen ja tässä on tulos [näyttää täriseviä käsiä]. Nyt saan juoda vain vettä.

Liittyykö ahdistus paluuseen Cannesiin pitkän tauon jälkeen? Tunnetko saaneesi anteeksi?
Ongelmani on, ettei mielestäni ole mitään anteeksi annettavaa. Koko juttu, koko lehdistötilaisuus oli alusta loppuun yhtä sotkua. Aloin kertoa tarinaa äidistäni ja isästäni, joka ei oikeasti ollutkaan isäni. Yritin sanoa, etten ole juutalainen, vaikka arvostan perhettäni, olen saksalainen. Tanskassa meillä on vähemmän kiva tapa kutsua kaikkia saksalaisia natseiksi, vaikka he eivät tietysti enää ole sitä. Tai niin he väittävät.

Silti, heidän koko systeeminsä oli niin nerokkaasti rakennettu Hitlerin puheineen kaikkineen. Uskomattominta oli, etteivät he käyttäneet lainkaan uskontoa kuten diktatuurit yleensä. Heidän ei tarvinnut! He vain yhdistelivät erilaisia elementtejä ja jotenkin se toimi. Vähän kuin elokuvaan luomani helvetti, jossa on Danten erittäin vaikealukuista Jumalaista näytelmää sekä Pyöreän pöydän ritareita.

Oli uskomatonta kuinka nopeasti asiat karkasivat käsistä.
Poliisikuulustelu oli kova paikka. Minut vietiin poliisiasemalle Marseilleen ja olin peloissani. Se oli rankka rangaistus jostain, mikä ainakaan minun maassani ei olisi saanut kulmakarvoja kohoamaan. Syytän Twitteriä ja muuta sosiaalista media. Ihmiset tekivät puheistani lyhyitä ja iskeviä, ja samalla kadottivat niiden sisällön. Ihmiset, jotka ovat nähneet elokuviani tietävät, ettei se ole totta. He tiesivät kyseessä olevan asiayhteydestä irrotetun lauseen; en ole mikään natsi. En ainakaan tavanomainen sellainen.

Uutuudessa nähdään pätkiä vanhoista elokuvistasi. Teetkö sovintoa menneisyytesi kanssa?
Se oli vain pieni vitsi. Tarvitsin elokuvapätkiä, eikä meillä ollut varaa ostaa niitä. Sanoin: ”Miksi helvetissä maksaa oikeuksista, kun minulla on itselläni niin paljon elokuvia?” Naurettavaa. Joten se oli halpa veto, mutta kirjoittaessa saa kaikkea hölmöä päähänsä, ja jos kukaan ei ole estämässä, se päätyy elokuvaan.

Elokuvassa Jack pohtii: ”Miksi se on aina miehen syytä?” Tuntuu sopivalta ajatellen tilannettasi ja nykyistä keskusteluilmapiiriä.
Valitettavasti käsikirjoitus oli kirjoitettu paljon aikaisemmin, joten en voi ottaa kunniaa siitä. Minusta vain oli hauskaa, että ennen kaikkia tappoja hän pitäisi monologin siitä miten aina miehet syyllistetään rikollisiksi. Vaikka hän selvästi on sellainen [naurua]. Minäkin tunnen syyllisyyttä. Äitini oli vahva nainen, vannoutunut feministi. Minusta tuntuu, että pienestä pitäen olen siksi tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen mies. Tiedä häntä. Jack tappaa naisia, koska sukupuolten välillä on erilaista energiaa. Kyseessä ei olisi sama elokuva, jos hän tappaisi miehiä, vaikka tekee hän sitäkin. Kun ryhtyy luovemmaksi.

Yhdestä kohtauksesta tulee mieleen The Human Centipede, mutta se ei tainnut olla inspiraation lähde?
Hah! Ei. Minusta se vain oli ilmiselvää, sillä minne hän laittaisi ruumiit? Hänellä oli pakastehuone, joten sinne hän toisi uudet uhrinsa. Se tuntui järkevältä. Niin minä tekisin.

Puhuitko Mattin kanssa synkkien hetkien huumorista? Kuten kun hänen pitää palata uhrin kotiin yhä uudelleen ja uudelleen, koska se ei ollut hänen mielestään tarpeeksi hyvin siivottu?
Se on hauskaa mutta myös tuskallista, sillä itsekin kärsin pakko-oireisesta häiriöstä, OCD:stä. Kuten naiset, jotka eivät kirjastossa uskalla juuri liikkua, koska kirjojen pitää olla oikeassa asennossa. Se ei vielä ole paha. Pahempaa on, jos on palattava viisi kertaa korjaamaan niiden asentoa uskoen, että jos ne eivät ole paikoillaan, maailma lakkaa olemasta. Niin minä ajattelin lapsena.

OCD:stä tai muista ongelmista kärsiminen ei tarkoita, etteikö niiden suhteen voisi olla huumorintajuinen. Vitsiä kerrottaessa on oltava tarkka miten sen kertoo, jotta se olisi hauska, mutta siinä saa olla surullinenkin elementti. Niin ajattelen elokuvastakin. Sen voi nähdä elokuvana taiteilijasta. Ei kovin hyvästä mutta sellaisesta, joka on valmis viemään asioita äärirajoille. Voisin olla yhtä mieltä, jos joku sanoisi 64 ihmisen tappamista taiteeksi. Miksi ei? Taidetta on vaikea määritellä. Mutta en tekisi niin. Luulisin.

Ihmisillä on outo viehtymys sarjamurhaajiin ja kammottaviin yksityiskohtiin. Miksi?
Ihmiset kykenevät mitä kauheimpiin tekoihin. Jokainen. Ja syvällä sisimmässään he tietävät sen. Aluksi tämän piti olla tv-sarja ja rahoituskin oli tarjolla, mutta en vain voinut varata tarvittavaa aikaa. Minua kehotettiin palkkaamaan muita kirjoittajia ja ohjaajia, mutta en halunnut työskennellä niin. Minun oli siis kirjoitettava todella nopeasti, ja sarjamurhaajan kanssa ei voi mennä vikaan. Sillä kaikki mitä hän tekee on joko erittäin vaarallista tai erittäin typerää, varsinkin kun tyyppi on massamurhaaja ja psykopaatti, mitä kaikki eivät oikeasti ole. Jokainen psykopaatti tapaa yliarvioida kykynsä ja Jack tosiaan uskoo niin ja sanoo paljon typeriä asioita. Mutta ymmärrän alitajuisen halun jäädä kiinni.

Hän ei käytä hansikkaita. Tarkoituksellako?
Niin, mutta myös siksi, että se tapahtuu aikaan ennen dna-juttuja. Vaikka he saisivat hänen sormenjälkensä, he eivät tietäisi kuka hän on. Myönnän, että tein elokuvan poliisit ehkä hieman naiivimmiksi kuin he tavallisesti ovat ja naiset typerämmiksi. Miksi he ovat tyhmiä? En tiedä. Sitä täytyy kysyä psykiatriltani. Hän on nainen.

Mattin rooliin oli vaikea valita näyttelijää, mutta hän oli vapaana ja pystyi tekemään sen, mikä oli hienoa. Sen halusin kuulla. Luulen, että hän vapautui hieman loppua kohti kiitos käyttämieni tekniikoiden. Työskennellessämme ajattelin paljon arkkitehti Albert Speeriä. Jostain syystä hän yritti aina olla olevinaan parempi kuin muut natsit, vaikka hän oli yhtä ja samaa joukkoa. Mutta jos sen jättää huomiotta, jotkut hänen rakennuksensa ja suunnitelmansa ovat vallan fantastisia. Natsiksi.

Turhaudutko usein, kun ihmiset ymmärtävät elokuvasi väärin? Vai onko siitä hauska lukea jälkikäteen?
En lue [hykertelyä]. Ymmärrän kyllä miksi Nymphomaniac provosoi. Ihmiset pelkäävät seksiä. Mutta väkivalta? Olen nähnyt monia suosittuja valtavirtaelokuvia, jotka ovat kamalampia kuin omani: ihmiset räjähtävät, raajoja lentää joka suuntaan. Ehkä minun elokuviani katsovat eivät normaalisti näe sellaista, he eivät vielä ole turtuneet. He eivät osaa odottaa sitä, mutta ei se minusta ole provosointia.

Poliittinen korrektius huolestuttaa minua, minusta se on erittäin vaarallista. Yhtäkkiä kielestä poistetaan kokonaisia sanoja. Se on demokratian alasajoa. Tanskassa ei ole laitonta olla natsi. Minusta se on hienoa, koska sitten voi nähdä, että kyseessä on vain viisi idioottia juoksemassa ympäriinsä. Uskon sananvapauteen, vaikka useimmat haluaisivat minun jo sulkevan suuni. Toivon vain, että pääsen täältä suoraan Tanskaan. Enkä Marseilleen.

Teksti: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: Nordisk Film ja AOP

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia