Draamakomedia Pride perustuu tositarinaan homoaktivisteista, jotka aloittivat rahankeräyksen lakossa oleville kaivosmiehille 1980-luvun puolivälin Britanniassa. Uskomattomasta tapahtumasta ja sen päätymisestä valkokankaalle kertovat käsikirjoittaja Stephen Beresford, ohjaaja Matthew Warchus sekä näyttelijät Bill Nighy, Andrew Scott ja Ben Schnetzer.
Teksti: Johanna Juntunen, Toronto
Rautarouva Margaret Thatcher oli Ison-Britannian pääministeri vuonna 1984, kun raju kaivosalan murros ravisteli yhteiskuntaa. Kaivosmiehet saivat tukea yllättävältä suunnalta, kun pieni homoaktivistien ryhmä LGSM (Lesbian and Gays Support the Miners) alkoi kerätä varoja lakkoilijoiden perheille. Kaivosmiesten homovastainen liitto hylkäsi aktivistien tuen, jolloin he päättivät matkustaa pieneen kaivoskaupunkiin Walesissa ja suostutella yhteisön ottamaan vastaan kerätyt varat.
– Elokuva lähtee liikkeelle kaivostyöläisten lakosta, jota ennen he olivat menettäneet jo 20 000 työpaikkaa. Samanaikaisesti homot ja lesbot olivat yhteiskunnan hyljeksimää pohjasakkaa, jolle naurettiin lehdissä ja joita poliisit ahdistelivat. Nämä kaksi hyvin erilaista ryhmää sysättiin syrjään yhteiskunnassa, ja elokuva kertoo niistä tapahtumista, jotka toivat heidät yhteen, käsikirjoittaja Stephen Beresford kertoo Toronton elokuvajuhlilla.
Erikoinen tarina säilyi pimennossa lähes 30 vuotta, mikä on hämmästyttävää, mutta elokuvaa ajatellen loistavaa. Beresford törmäsi tarinaan parikymmentä vuotta sitten.
– Riitelin silloisen poikaystäväni kanssa, joka syytti minua siitä, että ikäpolveni homot eivät olleet enää poliittisia. En ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt tukea kaivostyöläisiä, jotka eivät tukeneet minua. Hän kertoi minulle koko tämän tarinan, joka kuulosti täysin uskomattomalta.
Beresford löysi videon kaivostyöläisten lakkomarssista ja alkoi sen perusteella etsiä mukana olleita ihmisiä elokuvan henkilögalleriaa varten. hjaaja Matthew Warchus oli tietoinen tarinasta jo ennen kuin käsikirjoitus päätyi hänellä, ja hän epäili sen olevan liian sentimentaalinen, epäaito ja teennäinen.
– En uskonut, että olisin halunnut ohjata elokuvaa. Mutta kun aloin lukea käsikirjoitusta, olin koukussa jo kahden sivun jälkeen. Se oli parhaiten kirjoitettu käsikirjoitus, jonka olen koskaan lukenut. Se oli tuore, aito, hauska, täynnä yllätyksiä ja aiheeltaan tärkeä, Warchus ylistää.
Teatteritaustan omaava Warchus ohjasi elokuvan tekstiä kunnioittaen.
– Kaikki, mikä päätyi elokuvaan, oli paperilla. Tämän takia myös näyttelijöiden valinta sujui mutkattomasti, sillä he tunnistavat ja arvostavat hyvää materiaalia. Näillä näyttelijöillä on hyvin luonnollinen esiintymistapa, ja he suhtautuvat komediaan rennosti. He tietävät, mikä on hauskaa, mutta eivät yritä vääntää vitsejä väkisin. Vakavalla naamalla näytteleminen on tärkeää komedioissa varsinaisten komediallisten roolien vastapainoksi.
Yksi näistä rooleista on Bill Nighyn (Rakkautta vain, Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla, The Best Exotic Marigold Hotel, Oli aikakin) minimalistinen tulkinta yhdestä walesilaisyhteisön jäsenestä, Cliffista.
– Hyviä käsikirjoituksia on vaikea löytää, hauskoja lähes mahdotonta. Nauroin tätä lukiessa koko ajan, välillä myös itkin. Halusin näytellä elokuvassa hinnalla millä hyvänsä. Nautin Cliffin roolista, sillä elokuvan kaksi teemaa ovat minulle hyvin tärkeitä eli homojen ja lesbojen hyväksyntä sekä ihmisoikeudet yleensäkin. Kun oli nuori, ihmiset joutuvat vankilaan, jos he olivat samaa sukupuolta ja osoittivat tunteitaan julkisesti. En koskaan voinut ymmärtää, miksi se olisi ollut väärin. Nyt 30 vuotta myöhemmin voin osallistua kahden miespuolisen ystäväni vihkitilaisuuteen maistraatissa ja todistaa, kun he sanovat toisilleen ”tahdon”. Se on uskomattoman hienoa, Nighy sanoo vakavana.
Nighy pitää kaivostyöläisten kohtelua skandaalina, joten käsikirjoitus, jossa tapahtumat laitettiin oikeaan perspektiiviin, oli näyttelijälle suuri helpotus.
– Silloinen hallitus valmisteli lakkoa ja siihen yllyttämistä jo ennen virkakautensa aloittamista. Tavoitteena oli murskata kaivosyhteisöt eri puolilla maata. Lehdistö kutsui näitä kovaa työtä tekeviä miehiä ja naisia valtion vihollisiksi ja teki heistä paholaisia. He menettivät talonsa tekaistujen maksuongelmien takia ja heidän kimppuunsa hyökättiin. Suuri osa tavallisista ihmisistä oli työläisten puolella, ja heille kerättiin rahaa järjestämällä konsertteja ja varainkeräystapahtumia, näyttelijä kertoo elokuvan taustoista.
Nighyn ikäluokkaa oleville näyttelijöille aikakausi on tuttu, mutta Beresford joutui pitämään nuorille näyttelijöille kuten pohjois-irlantilaista aktivistia Markia esittävälle Ben Schnetzerille (Kirjavaras) historianluennon elokuvaan valmistautumiseksi.
– Pidämme tämän päivän vapauksia itsestäänselvyyksinä. Vielä 1980-luvulla homofobia oli yleistä lehdistössä ja yleensäkin yhteiskunnassa. Tehtävää riittää edelleen, mutta elokuvan myötä näemme, miten pitkälle olemme tulleet niistä ajoista, Schnetzer toteaa.
Hän toivoo, että yleisö poistuu elokuvateattereista valmiina toimimaan minkä tahansa tärkeän asian puolesta.
– Teen tätä työtä kannustaakseni ihmisiä kyseenalaistamaan asioita ja rohkaistakseni heitä ottamaan kantaa heille merkittävien asioiden puolesta. Sosiaalisesta mediasta on tullut ajatusten levittämisen apuväline, mutta se ei korvaa fyysistä toimintaa ja kontaktia ihmisten välillä.
Sohossa kirjakauppaa pitävää walesilaista Gethinia näyttelevä Andrew Scott (Sherlock-sarja) piti kuvauksia ainutlaatuisina.
– Käsikirjoituksen henki tarttui kaikkiin näyttelijöihin, mikä loi solidaarisuuden ilmapiirin kuvauksiin. Kaikki halusivat olla mukana projektissa, ja on melko harvinaista, että olen kohtauksissa 15–20 näyttelijän kanssa yhtä aikaa. Se oli todella hienoa, mutta myös hankalaa, koska puhuimme Matthewn kanssa koko ajan, nauraa Scott.
Warchusille oli tärkeää kaikkien eri ihmisryhmien kuvaaminen mahdollisimman autenttisesti.
– Halusin välttää kliseitä niin kaivostyöläisten kuin homojen ja lesbojen suhteen. Stephen opasti minua sen ajan homomiesten ruumiinrakenteeseen ja diskovaatetukseen liityen. Koska tarinassa on loppujen lopuksi kyse yhtäläisyyksistä ihmisten välillä, myös suuren yleisön kuvaaminen rehellisesti oli oleellista.