Mr. Jones – sankari hakusessa

”Ihmiset ovat viimeistään nyt varmoja siitä, että olen oikeasti venäläinen”, brittinäyttelijä James Norton vitsailee naama peruslukemilla viimeisimmän elokuvansa Berlinale-ensi-illan jälkeen. Ei ihmekään, sillä Agnieszka Hollandin Mr. Jones, jossa Norton näyttelee Vanessa Kirbyn ja Peter Sarsgaardin rinnalla, on jälleen yksi hänen Venäjään liittyviä projektejaan, joihin kuuluvat minisarjat Sota ja rauha (2016) ja McMafia sekä jopa yksittäinen Doctor Who -jakso, joka sijoittuu kaikista maailman paikoista neuvostoliittolaiseen sukellusveneeseen. Venäläinen tai ei, walesilainen journalisti Gareth Jones, jolle 1930-luvulla selvisi traaginen totuus Ukrainan nälänhädästä, saattaa hyvinkin olla hänen suurin saavutuksensa tähän mennessä.

11.3.2020 09:00

Ennen James Nortonin haastattelemista ehdimme keskustella Agnieszka Hollandin kanssa.

– Useampikin muu paremmin tunnettu näyttelijä oli kiinnostunut, mutta Jamesissa oli ujoa huumorintajua ja valtavasti hienovaraisuutta. Ja niin halusin tämän roolin näyteltävän: hellävaroen, ohjaaja kertoo Episodille.

– Gareth Jones ei ollut supersankari. Hän oli hieman kömpelö mutta silti tarpeeksi miellyttävä saadakseen tarvitsemansa tiedot. Kun hän elokuvassa pääsee todistamaan orgioita, joissa alastomat ihmiset tanssivat oopiumihuuruissa, hän ei vetäydy johonkin soppeen nuoren naisen kanssa vaan yrittää saada kollegastaan irti tosiasioita. Hän on kuin metsästyskoira, joka on saanut vihiä saaliista.

Tuon mielikuvan myötä on hyvä siirtyä haastattelemaan pääosanesittäjää.

Onko vaikea näytella mukavaa miestä?
Ymmärrän mitä ajat takaa. Näyttelijät rakastavat konfliktia! Suosikkiroolini ovat synkkiä – näyttelen marginaalissa eläviä ihmisiä. Ja Gareth on ainakin alussa hyvin mutkaton. Mutta sitten hän päättää sukeltaa pimeyteen, ja se oli minua kiinnostavin osa. Elokuva kertoo miehestä, joka menettää naiiviutensa – hän maksaa korkean hinnan. Hän lähtee matkalle, joka muuttaa hänet ihmisenä, joten oikeastaan hän ei ole sankari. Hän on kieltämättä rohkea, mutta hänen päätöksensä eivät aina ole järkeviä. Hän on vähän adrenaliiniaddikti, eikä hän malta pysytellä paikoillaan. Oletko nähnyt Free Soloa?

Oscar-ehdokkuuden saanutta dokumenttia Alex Honnoldin pyrkimyksestä kiivetä ensimmäisenä El Capitan -jyrkänne ilman apuvälineitä? Kyllä.
Gareth on vähän kuin hän. Hän meni muiden neuvoista huolimatta Ukrainaan ja pääsi hädin tuskin pakenemaan. Silti hän oli alle vuoden päästä jo Mantšuriassa. Keskustelimme Agnieszkan kanssa siitä, oliko hänellä ikinä vakavaa ihmissuhdetta tai pysyikö hän peräti neitsyenä elämänsä loppuun asti. Hän ei pahemmin välittänyt ihmisistä. Free Solon Alex tietää miten tehdä vaikutus, mutta samalla hänessä on jotain äärimmäisen itsekästä. Hän päättää kiivetä ilman suojavarusteita tietäen hyvin, että hänen tyttöystävänsä ja äitinsä odottavat häntä kotona. Täytyy olla hyvin keskittynyt omaan itseensä voidakseen olla niin välinpitämätön muiden tunteita kohtaan. Ymmärrän kokemusten janon, mutta henkilökohtaisesti en ole sellainen oman tien kulkija.

Garethin perhe perusti sivuston, jossa voi lukea hänen artikkeleitaan ja muistiinpanojaan matkoiltaan. Oletko lukenut niitä?
Kyllä, ja tulin siihen lopputulokseen, että hänellä on maailman surkein käsiala – en ymmärtänyt mitään. Mutta yritin, sillä sellainen on magiaa jokaiselle näyttelijälle: roolihahmon kuvaukset kaikesta näkemästään. Siksi raapustan elokuvassa koko ajan kynällä, Gareth oli kuuluisa siitä. Perhe tosiaan auttoi meitä selvittämään tiettyjä asioita. Yleensä häntä kuvailtiin silmälasipäiseksi tosikoksi, mutta perhe muisti hänet toisin. Hänen sisarentyttönsä esimerkiksi sanoi, että kotiin palatessaan hän käyttäytyi kuin innokas labradorinnoutaja. Se oli kiinnostavampaa kuin huhut ja solvaukset: näin aikuisen käyttäytyvän kuin lapsi.

Sain sellaisen kuvan, että osa hänen ottamistaan valtavista riskeistä johtui rohkeudesta, osa puhtaasta tietämättömyydestä.
Hän oli silloin niin nuori. Olen näytellyt brittiläisessä politiikassa tunnettuja hahmoja, ja minulta on kysytty rajoittaako todellisten ihmisten esittäminen jotenkin. Heistä tiedetään jo niin paljon, ja sitä on kunnioitettava. Garethin tapauksessa tietoa oli todella paljon, ja Anne Applebaumin kirja Red Famine oli myös tärkeä lähde. Yleensä näyttelijällä on apunaan vain käsikirjoitus, joten nautin tästä matkasta.

Näyttelet Greta Gerwigin uudessa Pikku naisia -sovituksessa ja nyt Agnieszka Hollandin kanssa. Se on mielenkiintoista, kun puhutaan naisohjaajien harvinaisuudesta.
Alamme vihdoin herätä. Nyt ajatus miehestä ohjaamassa Pikku naisia tuntuisi oudolta, mutta pari vuotta sitten niin ei olisi ollut. Ajattele nyt, siinä on Meryl Streep, Laura Dern ja Saoirse Ronan. Kirjoitin joka päivä kuvauspaikalta äidilleni pystymättä uskomaan mitä ympärilläni tapahtui.

Agnieszka pelotti minua, koska tietenkin tiesin kuka hän oli. Oli nähnyt hänen aikaisemmat elokuvansa. Puhuimme monta kertaa puhelimessa ennen kuin tapasimme, ja kun vihdoin lensin Varsovaan, olin hyvin hermostunut. Hän inspiroi ihmisiä, mutta hänessä on myös valtavasti lämpöä. Ensin hän halasi minua, ja sitten löimme ylävitoset. Myöhemmän hän huusi aina: ”Moi, äijä!” kun tulin kuvauspaikalle. Hänellä on hyvin omalaatuinen lähestymistapa.

Hollandin mukaan Mr. Jonesin tarkoitus on rohkaista keskusteluun nykymaailmasta, ”vaihtoehtoisista faktoista” ja Euroopan kiikkerästä tilanteesta. Oliko se sinun tiedossasi?
Puolassa tajusin, että hän on muutakin kuin ohjaaja. Hän on ikoni. Työryhmän jäsenet näyttivät minulle ylpeinä kuvia hänestä poliisien edessä yrittämässä puhua heidän kanssaan Varsovassa. He kertoivat, että Agnieszka on yksi Puolan vasemmiston tärkeimpiä hahmoja. Ukrainassa, missä kuvasimme, oli eräänä päivänä niin kylmä, että vain istuimme läjässä monitorien edessä. Oli aivan hiljaista, kunnes Agnieszka alkoi laulaa Puolan kansallislaulua. Hän lauloi lujempaa ja lujempaa kunnes koko ryhmä oli yhtynyt siihen. Joskus iltaisin joku löysi jostain pullon vodkaa ja suolakalaa, ja juttelimme niiden äärellä tuntikausia. Join, kuuntelin ja yritin painaa mahdollisimman paljon mieleeni.

Hänen työnsä tuntien tajusin hyvin pian, että nykyajan kommentoinnilta ei voisi välttyä, ja se mitä olimme tekemässä olisi oikeasti ajankohtaista. Meidän todellisuuttamme kuvaavat uutisotsikot muistuttavat 1930-luvun lehtiotsikoita. Ihmiset tuntevat olevansa hukassa, epävarmoja ja väsyneitä jatkuvaan manipulointiin. Ehkä juuri siksi ne keskustelut olivat niin kiinnostavia. Asun Britanniassa, ja maailmani pyörii brexitin ympärillä. Kun löysin itseni Ukrainasta, tajusin kaikkien Euroopan maiden olevan keskellä omaa brexitiään.

Lehdistötilaisuudessa korostit silti näkeväsi Garethin tarinassa toivoa. Siksi elokuvassa nähdään katkelmia Eläinten kapinasta, sillä ilmeisesti Garethin teot inspiroivat George Orwellia.
Nykynuoret nauravat optimismille. Aikaisemmin se tarkoitti vanhemmistamme paremmaksi panemista. Nyt sen välttämistä, että onnistumme pilaamaan sen, mitä meillä on. Monet olisivat valmiita heittämään pyyhkeen kehään, mutta vaikka nykymeno raivostuttaa Agnieszkaa, hän on edelleen toiveikas. Hän tietää monien maiden poliittisen tilanteen eikä todellakaan ole naiivi. Garethin tavoin hän ei ikinä halua luovuttaa.

Silti elokuvassa on järkyttäviä kohtauksia. Ukrainaan saapuessaan Gareth näkee ihmisten keräävän ruumiita kylästä. Lapsi itkee kuolleen äitinsä vieressä, ja ruumis vain heitetään kasaan muiden kanssa.
Kohtaus tulee ukrainalaista syntyperää olevan käsikirjoittaja Andrea Chalupan isoisän muistelmista. Hän selvisi holodomorista, suuresta nälänhädästä. Ne muutamat minuutit ovat koko elokuvan sydän. Oli lamaannuttavaa tietää, että kaikki se tapahtui. Jopa enemmän kuin kohtaus, jossa Gareth vahingossa maistaa ihmislihaa. Pohdimme sen sisällyttämistä elokuvaan, koska itse hän ei mainitse moista muistiinpanoissaan. Mutta kannibalismia tosiaan esiintyi silloin. Yhdessä kirjeessään hän toteaa, että hyvät ihmiset eivät voineet pysyä hengissä siellä.

Paikan päällä minulle selvisi, että työryhmämme ihmisillä oli hyvin monimutkaisia näkemyksiä aiheesta. Muistatko kohtauksen, jossa Gareth kysyy leipää jonottavalta naiselta, mitä on tekeillä? Tämä vastaa, että heitä ollaan murhaamassa. Näyttelijävalintojen yhteydessä kyseinen nainen kertoi isoisänsä kuolleen tuolloin. Tajusin ensimmäistä kertaa millainen vastuu meillä oli. Silti monet kieltävät, että sellaista olisi edes tapahtunut. Ne kylät ovat edelleen siellä, täysin autioina, kuin kukaan ei olisi käynyt niissä 50 vuoteen.

Mr. Jones muistuttaa hieman Presidentin miehiä, jossa sankareiksi ryhtyvät totuuden puolesta taistelevat journalistit. Edelleen monet uhraavat sen puolesta elämänsä, mutta voiko se olla jo melko nostalginen näkemys?
Sellaisia ihmisiä löytyy edelleen. Kuten kaksi vuotta sitten Maltalla kuollut Daphne Caruana Galizia tai aktivisti Owen Jones – taas yksi Jones! Mitä vaikutusvaltaisimmat poliitikon Yhdysvaltojen presidenttiä myöten sanovat, että journalistit ovat roskaväkeä, jota ei pitäisi uskoa. Meidän on näytettävä kuinka tärkeitä he ovat. Tarvitsemme tarinoita heidän saavutuksistaan ja uhrauksista, joita ne vaativat. Garethin jo hieman unhoon vaipunut tarina herättää taatusti keskustelua. Ja jos se sattuu inspiroimaan uusia Joneseja matkan varrella? Sen parempi – meidän kaikkien kannalta.

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia